Ensiksi kommentti systeemiajatteluun. Sen soveltaminen psykologiassa on ollut ongelmallista siksi, että on puuttunut näkemys välittäjästä, joka yhdistää systeemin eri tasot toisiinsa. Silloin käy niin, että voimme puhua yleisesti ihmisestä kolmen systeemisen tason "kokonaisuutena" tai leikkauspisteenä. Nämä tasot kuvastavat aristoteelisen ajattelun dualismeja. Sielullinen, ruumiillinen ja fyysinen tai sosiaalinen ympäristö ovat toisiinsa kytkeytyneitä osajärjestelmiä. Valamon Sielu ja ruumis -seminaarissa mainittu Engelin biopsykososiaalinen malli lienee tunnetuin systeemiajattelun esimerkki. Winnicottkin toteaa, että kehittyvä ihminen on täydellisen riippuvainen fyysis-sosiaalisesta ympäristöstään, mutta hänen työssään se ei jää toteamuksen tasolle. Transitioilmiöiden teoriassa hän pyrki selvittämään, mikä on se välittävä tekijä, joka kytkee nämä "systeemin osat" toisiinsa.
Mieleeni tulee tässä yhteydessä kaksi muutakin nimeä, Ernst Cassirer ja Valentin Voloshinov. Molemmat ovat 1920-luvulla ehdottaneet merkkiä sielullisten ilmiöiden perusosaksi. Mead ja Winnicott kuuluvat myös tähän joukkoon.
Cassirer on kiinnostava sen vuoksi, että hän ehdottaa merkkiä teoksensa Philosophy of symbolic forms ensimmäisessä osassa psykologian ja kulttuuritieteiden perustavaksi analyysin yksiköksi. Teoksen alkuosassa on niin huikea oivallus, että en voi olla lainaamatta sitä: "Jos voimme löytää välineen, jonka kautta kaikkien kulttuurielämän eri haarojen muodostumat välittyvät toteutuakseen, ja joka siitä huolimatta säilyttää erityisen luonteensa, silloin olemme löytäneet välittävän lenkin tutkimukselle, joka tulee toteuttamaan kulttuurimuotojen kokonaisuudelle sen, minkä transsendentaalinen analyysi on tehnyt puhtaalle järjelle. Seuraava kysymyksemme onkin, sisältyyko kulttuurielämän eri aloille sellainen välittävä alue tai funktio, ja jos näin on, ilmentääkö tuo funktio joitakin piirteitä, joiden avulla se voidaan tunnistaa ja kuvata?" (Cassirer, 1923/1955, s. 84)
Ja sitten: "Sillä merkki ei ole vain jonkinlainen ajatuksen (idea) vaippa, vaan sen välttämätön ja olennainen elin. Se ei vain palvele annetun ja lopullisen ajatussisällön ilmaisemista, vaan se on väline, jonka avulla tuo sisältö kehittyy ja määrittyy " (s. 86)
Valentin Voloshinovin oletetaan saaneen vaikutteita Cassirerin ajattelusta. Tässä on kohta, jossa yhtäpitävyys on ilmeinen. Heidän tiensä eroavat kuitenkin pian. Voloshinov kehittelee merkin käsitettä materialistiseen ja dialogiseen suuntaan. Cassirer jää lopulta Immanuel Kantin vangiksi. Ja Kantin takaa häämöttää Aristoteleen haamu.
Voloshinovin ja Cassirerin eron voi tiivistää kysymykseen, ilmentääkö merkki viittaussuhdetta vai representaatiota. Voloshinovin mielestä merkki on jokin aineellisen maailman ilmiö tai esine, joka viittaa itsensä ulkopuoliseen kohteeseen. Sirppi ja vasara ovat työvälineitä, mutta Neuvostoliiton tunnuksena ne saavat merkkitehtävän viitatessaan työläisten ja talonpoikien liittoon. Merkki saa viittaussuhteensa siinä prosessissa, jossa se asetetaan. Tässä on kaiken ydin. Jaetut merkit syntyvät kollektiivisessa asettamistapahtumassa. Kieli ja sosiaaliset symbolit syntyvät näin. Asettuessaan tutkimaan luonnonilmiöitä ihminen oppii hahmottamaan luonnon sisäisiä viittaussuhteita, joita hän voi kuvata esimerkiksi matemaattisilla symboleilla. Merkkiteorian näkökulmasta kausaliteetti on viittaussuhteen erityinen muoto, jossa edeltävä syy on sitä seuraavan ilmiön välitön merkki, ja toisin päin. Ei savua ilman tulta. On paljon merkkejä, jotka ovat ihmisille yksityisiä. Niiden asettamiseen ei kukaan muu ole ollut välittömästi osallisena. Itselle tehty muistisääntö ei kommunikoi sisältöään muille. Unet ovat mielenkiintoisia semioottisia ilmiöitä, joissa yksityiset ja jaetut merkit kietoutuvat toisiinsa ja synnyttävät sen ihmeellisen puolitodellisen maailman, joka nukkuessa meille avautuu.
Voisin jatkaa tätä merkkien syntytapahtuman eri variaatioiden kuvaamista pitkään, mutta välillä on palattava Cassireriin. Hän lähtee kehittelemään merkkinäkemystään representaation käsitteen varaan.
Siitä seuraa ongelmia. Niiden lähempi tarkastelu vaatii oman lukunsa, mutta pari asiaa otan tähän loppuun. Representaation käsite rakentuu Kantin näkemykseen, jonka mukaan tapahtumien jäsentyminen ajan ja paikan kokonaisuuksina on ihmisen tietoisuuden rakenteellinen ominaisuus. Kaikki kokemus jäsentyy aprioristen periaatteiden varassa, jota jo Aristoteleen muotoilemat kategoriat kuvaavat. Kant ei oikeastaan tehnyt muuta kuin siirsi ne tietoisuuden perusmääreiksi. Kant joutuu sitten ratkomaan samaa ongelmaa kuin Aristoteles. Miten yleinen ja yksittäinen ovat suhteessa toisiinsa? Miten tietoisuuden kategoriaalinen rakenne käsittelee jatkuvasti vaihtelevaa ja eriytynyttä aistitietoa, joka kuvastaa yksittäistapauksia ja -tapahtumia? Siihen tarvitaan välittävä käsite, joka kytkee järjen yleiset käsittämisen periaatteet jäsentymättömään aistitietoon. Se on skeema, joka organisoi aistimukset representaatioiksi. Kognitiotieteet ja kognitiivinen psykologia nojautuvat tähän Kantin tietoisuuskäsitykseen tänäkin päivänä. Merkkikäsitteen kannalta se on varsin ongelmallinen. Cassirerin tarkastelussa käy niin, että merkit ovat vapaan "ihmishengen" tuotoksia, joiden avulla kokemukset kiinnitetään johonkin symboliseen muotoon. Merkkien syntytapahtuma palautetaan tietoisuuden kantilaisiin toimintaperiaatteisiin, ja viime kädessä niistä tulee silloin "ajatuksen vaippoja". Cassirer kadottaa Kantin jalanjälkiä seuratessaan oman teesinsä radikaalin sisällön. Siitä seuraa myös, että hänen huikea visionsa psykologiaa ja kulttuuritieteitä yhdistävästä analyysin yksiköstä on jäänyt uinumaan Philosophie der symbolischen Formen -teoksen johdanto-osaan kuin prinsessa Ruususen unta.
