Aivot tahtoisivat kasvaa kaksikielisiksi

Uusimmassa Tiede-lehden numerossa on mielenkiintoinen artikkeli kaksikielisyyden vaikutuksista psyykkisiin toimintoihin. Uusimmissa kielen tunnistuskokeissa on havaittu, että kaksikielisissä kodeissa kasvavien vauvojen äänteiden erotteluherkkyys säilyy pitempään kuin yhden kielen ympäristössä. "Kaksi kieltä ei hämmennä lasta. Hän osaa erottaa ne ja pitää ne erillään. Kahden kielen oppiminen sujuu yhtä menestyksekkäästi kuin yhden, ja kielikyvyn merkkipaalut saavutetaan samaan tahtiin. Myöhemmin kaksikielisyys helpottaa uusien kielten oppimista ja kognitiivisia kykyjä ylipäätään. "Jo viisivuotiaat osaavat erottaa relevantin ja irrelevantin yksikielisiä paremmin". Erottelukyky hahmottuu siten kehittyväksi psyykkiseksi toiminnaksi, joka ulottuu paljon kielellisiä funktioita laajemmaksi.
Havainnot ovat mielenkiintoisia, mutta niiden tulkinta jää ontuvaksi. Nykykäytännön mukaisesti pohditaan ensiksi millaisiin aivorakenteisiin kielellinen erottelukykyisyys toteutuu. "Toiminnallisten magneettikuvausten perusteella mukana ovat etuotsalohko, singulaarinen aivokuori ja häntätumake. Erityisen tärkeältä vaikuttaa viimeksi mainittu, sillä kolmikosta se reagoi ainoana sekä eri kielten sanoihin että sanojen merkityksiin."
Tämä on toki sinänsä tärkeä löydös. Erityisesti häntätumakkeen reagointi eri kielten sanoihin ja sanojen merkityksiin kannattaa huomioida. Tässä piilee itseasiassa "anatominen avain" erottelukykyisyyteen. Kaksikielisessä kodissa kasvava vauva oppii alusta alkaen, että kahdella eri merkillä viitataan samaan asiaan. Vauva saa tässä ilmaiseksi reflektiivisen suhteen merkkeihin ja niiden viittaussuhteisiin. Se ilmenee hyvin artikkelissa esitellystä Bialystokin kokeesta, jossa viisivuotiaita pyydettiin kertomaan onko sinänsä älytön lause 'omenat kasvavat nenässä' kieliopillisesti oikein vai ei. Yksikieliset sanoivat, että lause on tyhmä. Niin sanoivat myös kaksikieliset, mutta he huomasivat lisätä, että se on kieliopillisesti oikein. Heillä oli siis tietoisempi suhde kieleen viittaussuhteiden merkkijärjestelmänä. Yksikieliset jäivät ikään kuin viittaussuhteiden vangiksi ja kommentoivat lauseen tarkoitetta.
On hyvä tietää, että häntätumake huolehtii merkkimuotojen ja niiden viittauskohteiden erottelusta, mutta erottelukykyisyyden kehittymisen yhteyttä tähän kahden merkin ja yhden viittauskohteen "kompleksiin" sen avulla ei voi selittää. Kun tämä psyykkinen perusmekanismi jää havaitsematta, tutkijoiden johtopäätökset jäävät kovin epämääräisiksi: "Tutkijoilla on selitys hyville hoksottimille ja tarkoille mielenliikkeille. Aivojen kannalta kieli ja muut henkiset toiminnot elävät symbioosissa. Ne käyttävät samoja rakenteita ja tukevat toisiaan.. Kieli ei ole oma erillinen yksikkönsä vaan osa suurta kokonaisuutta, Bialystok tiivistää."
Mitä selittävät "symbioosi" ja "suuri kokonaisuus"? Yksinkertainen erottelukykyisyyden kehittymistä selittävä "mekanismi" on siinä, että kaksikielisessä ympäristössä kasvava vauva joutuu erottelemaan sanojen äänneasuja ja hahmottamaan samanaikaisesti niiden viittauskohteen mahdollista yhtäläisyyttä tai eroavuutta. Kahdella eri sanalla voidaan viitata samaan asiaan, mutta saman kielen kahdella eri sanalla viitataan kahteen erilaiseen asiaan. Tässä on erottelutehtävää kerrakseen.
Lopuksi en taaskaan voi jättää huomiotta nykypsykologian tapaa sijoittaa toimijuus aivoihin, joka ilmenee artikkelin johdantoteksissä. Tahtovatko aivot todella kasvaa kaksikielisiksi?

"Kun annamme heille ärsykkeitä kuvien muodossa"

Katselin äsken Prisman muistidokumenttia. Tavan takaa hätkähdin siihen, että moderni kognitiivinen neurotutkimus ei tosiaankaan ymmärrä mitään psyykkisten toimintojen viittaussuhdeluonteesta. Erityisen koskettava kohta ohjelmassa oli englantilainen nainen, joka ei pystynyt episodien muistamiseen. Hän oli saanut apuvälineekseen rinnalla pidettävän kameran. Kamera tallentaa kuvia puolen minuutin välein. Kun nainen katseli näytöltä perheloman valokuvia, jotkut niistä virittivät viittaussuhteen hänen omiin muistoihinsa. Hän saattoi muistaa, mitä oli ajatellut, kun oli käärinyt lapsensa lahjaa pakettiin. Kuva viittasi kokemukseen, joka oli häiriöstä huolimatta jäänyt hänen mieleensä. Hänen kasvoihinsa syttyi onnellinen ilme, kun hän totesi, että hän saattoi liittää kuvan johonkin, jonka hän koki omaksi muistokseen.
Esimerkki antaa toivoa kuntoutumisesta ja elektronisten välineiden käyttömahdollisuuksista merkkien tuottamisessa. Käyttämällä reaaliaikaisia kuvia tapahtumien merkkeinä fragmentteina säilyneet muistot alkavat jäsentyä, ja tapahtumien tunnesävyt on mahdollista tunnistaa tapahtumaan viittaavien kuvien avulla.
Tässä on hieno esimerkki merkkien kaksoisfunktiosta, josta en ole vielä tässä blogissa kirjoittanut.
Kommentaattori esitti sitten tieteellisen näkemyksen, mitä tässä tapahtui. Hän käytti päätelmässään otsakkeen lausetta, joka ei voisi olla aristoteelisempi: "Annamme ärsykkeitä kuvien muodossa". Viittaussuhteiden ymmärtämisestä ei ollut puhettakaan. Näyttää siltä, että muistot ovat joillekin kognitiivisen neurotieteen tutkijoille jonkinlaisia "klönttejä". Tähän viittasivat myös ohjelmassa aiemmin kuvatut tutkimukset muistojen kemiallisesta täsmähävittämisestä. Sen yhteydessä tutkija tosin varoitti, että yhden muiston pois pyyhkiminen voi pyyhkiä myös jotakin muuta, jota ei olisi haluttu poistaa. Jos hän olisi perillä siitä, että koko psyyke on viittaussuhteiden verkosto aivokudoksissa, hän olisi vielä varovaisempi. Muistojen hävittäminen voi olla todella vaarallista. Sitä paitsi ihmiselle on kehittynyt suojaava tapa eristää sietämättömät muistot häiritsemästä jokapäiväistä elämää. Sen Pierre Janet ja Freud tunnistivat jo 1800-luvun loppupuolella, kun he tutkivat hysteeristä dissosiaatiota.
Ohjelma oli taas kerran esimerkki siitä, että neurotieteen ongelmana eivät ole aivot, vaan psykologia, joka pitää sitkeästi kiinni aistikanavien välityksellä sisään tulevasta informaatiosta, jota aivot käsittelevät. Ainoa ero Aristoteleen analyysiin on, että hän oletti käsittelijäksi sielun. Sen terminologinen vaihtaminen aivoiksi ei kuitenkaan muuta mitään analyysin perusrakenteessa.

Psykologian 2300 vuoden odysseia

Sain kutsun pitämään esitystä Suomen psykologian opiskelijoiden liiton vuosiseminaarissa. Seminaarin yleisteema oli "psykologian harharetket". Pidän kutsua suuressa arvossa. Seminaari kokoaa yhteen toista sataa psykologian opiskelijaa eri puolilta maata, jotka ovat omissa ainejärjestöissään usein aktiivijäseniä. Omistautuminen psykologian kysymyksille vapaa-aikana ilmentää kiinnostuneisuutta, joka ylittää tavanomaisen.

Kuullessani seminaarin yleisteeman, esitykseni otsikko oli välittömästi mielessäni. Akateeminen psykologia on vielä harharetkellään, jonka se aloitti antiikin Kreikassa, erityisesti Aristoteleen psykologiaa koskevissa teoreettisissa perusratkaisuissa.

Viime kevään lääketieteen filosofia symposion jälkeen olen ehtinyt paneutua vähän lisää siihen, mihin alkuperäinen vika paikantuu. Odottamaton sivustatuki tuli Psykologia 2010 -kongressissa, jossa moderniin mielen filosofiaan perehtynyt ruotsalainen kognitiotieteilijä Peter Gärdenfors piti yleisluennon sosiaalisen vuorovaikutuksen ja kielen kehittymisen yhteyksistä. Huomiotani kiinnitti se, että hän näytti puhuvan merkeistä ja viittaussuhteista käyttäen melko sattumanvaraisesti myös kognitiivisen representaation käsitettä. Ilmiö alkoi vaivata minua esityksen myötä niin kovasti, että onnistuin pyytämään puheenvuoron niiden kolmen minuutin aikana, jotka hän jätti yleisökeskustelulle esityksensä päätteeksi. Kysyin, eikö hän tee eroa merkin viittaussuhteen ja  aisti-informaation synteesinä muodostuvan representaation välillä. Gärdenfors vastasi hetken mietittyään, että kysymys on mielenkiintoinen. Hän ei kuitenkaan näe suurta ongelmaa siinä, että niitä voi käyttää synonyymeinä.

Vastaus jäi askarruttamaan. Miten tällainen käsitteellinen sekaannus on voinut syntyä? Onko kyseessä vain Gärdenforsin huolimattomuus, vai kognitiotieteellistä mielen filosofiaa yleisemminkin vaivaava ilmiö?

Vastaus tähän kysymykseen löytyi yllättävästi Hermann Weidemannin artikkelista "War Aristoteles ein Repräsentationalist?" Se johdatti minut kahteen kohtaan Aristoteleen teoksissa. Toinen on Tulkinnasta -teoksen alussa (16.a5-8). Lainaan sen tähän:

"Ääneen puhutut sanat ovat sielullisten vaikutusten symboleja ja kirjoitetut sanat puhuttujen. Kuten kirjaimet eivät ole kaikilla samat, niin eivät äänteetkään ole. Mutta alkuperäiset sielulliset vaikutukset, joiden merkkejä ne ovat, ovat kaikilla samat; ja asiat joiden jäljitelmiä nämä vuorostaan ovat varsinkin samat."

Toinen kohta on Muistamisesta-teoksessa, tai oikeastaan kaksi otetta (450a 27-31 ja 450b 25-27). Lainaan nekin:

"Voidaan kysyä, miten yleensä voidaan muistaa se, mikä ei ole läsnä olevaa, kun vaikutus on läsnä mutta asia on poissa. On nimittäin selvää, että tällaista vaikutusta, joka syntyy aistimuksen välityksellä sielussa … on ajateltava ikään kuin kuvana ja että sanomme sen säilymistä muistamiseksi. Syntyvä liike näet saa aikaan ikään kuin aistimuksen merkin, kuten ne, jotka leimaavat sinettisormuksella."

"… meidän on oletettava, että meissä oleva vaikutelma on jotakin itsessään ja myös jotakin toista koskeva. Siinä mielessä kuin se on itsessään, se on ajattelun kohde tai vaikutelma, mutta siinä mielessä kuin se on toista koskeva, se on tavallaan jäljitelmä ja muistuttaja."

Kun näitä tekstipätkiä tutkii, voi todeta että jo Aristoteleella esiintyy huojuntaa viittaussuhteen ja representaation välillä. Sielulliset vaikutukset ovat Tulkinnasta-teoksen lainauksessa "jäljitelmiä" ja "merkkejä". Muistamisesta-teoksen lainauksissa aistimuksen välityksellä syntyvä vaikutelma on "ikään kuin kuva", joka säilyy muistissa. Seuraavassa lauseessa Aristoteles kuitenkin kutsuu sitä "aistimuksen merkiksi", kuten sinettisormuksen painama jälki sinettivahassa. Tosin tällainen merkki on alkuperäisen vaikutuksen välitön jäljennös. Viimeisessä otteessa Aristoteles tavoittaa merkin käsitteen ytimen, kun hän sanoo, että vaikutelma on jotakin itsessään ja myös jotakin toista koskeva. Sitähän merkit ovat. Merkkimateria voi olla "jotakin itsessään", mutta merkiksi se muuttuu vain, kun se materiaalisessa muodossaan viittaa johonkin itsensä ulkopuoliseen. Viimeisessä lauseessa Aristoteleen huojuminen "jäljitelmän" ja "muistuttajan" välillä on erityisen selkeä. Vaikutelma voi olla sekä representaatio (jäljitelmä) että viittaussuhdetta kantava merkki (muistuttaja).

Gärdenfors ei käyttänyt representaation ja semanttisen merkityksen kantajan käsitteitä huolimattomasti. Hän esitti modernin version käsitteellisestä epäselvyydestä, joka on kiinnittynyt Aristoteleen teksteihin 2300 vuotta ennen häntä. Tästä psykologian odysseia alkaa.