Donald Woods Winnicottia eivät monet nykyään tunne. Nekin jotka hänestä tietävät, eivät ehkä ajattele, että häntä voi pitää yhtenä psykologian kolmesta klassikosta, jotka yrittivät murtaa sielun ja ruumiin dualismin. Kaksi muuta ovat George Herbert Mead ja Lev Vygotsky.
Winnicottin ratkaisu oli hahmottaa sisäisen ja ulkoisen eriytyminen kehityksen tulokseksi. Sielu on käsite, joka syhtyy tietoisen itsereflektion tuloksena. Ennen kuin ihminen pääsee tilaan, jossa hän kokee minänsä asuvan jossakin ruumiin sisäpuolella ja maailman olevan sen ulkopoulella, on tapahtunut paljon. Alussa vauva on kokemuksessaan osallinen siitä maailmasta jossa hän elää, ja jonka huolenpidosta hän on täysin riippuvainen selvitäkseen hengissä. Winnicottin sana "merged in" tulkitaan usein kokemukselliseksi sulautumiseksi. LÄhestymme sen merkitystä sielun subjektiivisuuden näkökulmasta. Silloin sulautuminen näyttää vauvan kyvyttömyydeltä erottaa ulkonen ja sisäinen toisistaan. Winnicott pitää tätäkin yhtenä varhaisen kehityksen mahdollisena tuloksena, ei lähtökohtana. Jos luemme Winnicottia dualistisen sielu-ruumis tai sisäinen-ulkoinen ajattelutavan kautta, ei tavoita hänen radikaalia tapaansa asettua sielun ulkopuolelle, jotta voisi ymmärtää sen kehittymistä.
Winnicott aloittaa sielullisten ilmiöiden kehittymisen tutkimisen vauvan toiminnasta, ei aistimisesta, kuten akateeminen psykologia on tehnyt Aristoteleen päivistä alkaen. Häntä kiinnostaa vauvan kehityksen kaari vastasyntyneen "nyrkki suussa" -toiminnoista esineillä leikkimiseen, mikä alkaa ilmetä muutaman kuukauden iässä. Aistitoiminnat ovat erottamaton osa toimintoja, joiden avulla vauva on yhteydessä omaan ruumiiseensa ja häntä ympäröivään maailmaan. Aikuinen on auttavilla toimillaan erottamaton osa tätä perusyhteyttä. Sisäisen ja ulkoisen tai minän ja maailman erottuminen tapahtuu vähitellen tämän toiminnallisen perusyhteyden sisällä. Siinä on sielun synty.
