Uusimmassa Tiede-lehden numerossa on mielenkiintoinen artikkeli kaksikielisyyden vaikutuksista psyykkisiin toimintoihin. Uusimmissa kielen tunnistuskokeissa on havaittu, että kaksikielisissä kodeissa kasvavien vauvojen äänteiden erotteluherkkyys säilyy pitempään kuin yhden kielen ympäristössä. "Kaksi kieltä ei hämmennä lasta. Hän osaa erottaa ne ja pitää ne erillään. Kahden kielen oppiminen sujuu yhtä menestyksekkäästi kuin yhden, ja kielikyvyn merkkipaalut saavutetaan samaan tahtiin. Myöhemmin kaksikielisyys helpottaa uusien kielten oppimista ja kognitiivisia kykyjä ylipäätään. "Jo viisivuotiaat osaavat erottaa relevantin ja irrelevantin yksikielisiä paremmin". Erottelukyky hahmottuu siten kehittyväksi psyykkiseksi toiminnaksi, joka ulottuu paljon kielellisiä funktioita laajemmaksi.
Havainnot ovat mielenkiintoisia, mutta niiden tulkinta jää ontuvaksi. Nykykäytännön mukaisesti pohditaan ensiksi millaisiin aivorakenteisiin kielellinen erottelukykyisyys toteutuu. "Toiminnallisten magneettikuvausten perusteella mukana ovat etuotsalohko, singulaarinen aivokuori ja häntätumake. Erityisen tärkeältä vaikuttaa viimeksi mainittu, sillä kolmikosta se reagoi ainoana sekä eri kielten sanoihin että sanojen merkityksiin."
Tämä on toki sinänsä tärkeä löydös. Erityisesti häntätumakkeen reagointi eri kielten sanoihin ja sanojen merkityksiin kannattaa huomioida. Tässä piilee itseasiassa "anatominen avain" erottelukykyisyyteen. Kaksikielisessä kodissa kasvava vauva oppii alusta alkaen, että kahdella eri merkillä viitataan samaan asiaan. Vauva saa tässä ilmaiseksi reflektiivisen suhteen merkkeihin ja niiden viittaussuhteisiin. Se ilmenee hyvin artikkelissa esitellystä Bialystokin kokeesta, jossa viisivuotiaita pyydettiin kertomaan onko sinänsä älytön lause 'omenat kasvavat nenässä' kieliopillisesti oikein vai ei. Yksikieliset sanoivat, että lause on tyhmä. Niin sanoivat myös kaksikieliset, mutta he huomasivat lisätä, että se on kieliopillisesti oikein. Heillä oli siis tietoisempi suhde kieleen viittaussuhteiden merkkijärjestelmänä. Yksikieliset jäivät ikään kuin viittaussuhteiden vangiksi ja kommentoivat lauseen tarkoitetta.
On hyvä tietää, että häntätumake huolehtii merkkimuotojen ja niiden viittauskohteiden erottelusta, mutta erottelukykyisyyden kehittymisen yhteyttä tähän kahden merkin ja yhden viittauskohteen "kompleksiin" sen avulla ei voi selittää. Kun tämä psyykkinen perusmekanismi jää havaitsematta, tutkijoiden johtopäätökset jäävät kovin epämääräisiksi: "Tutkijoilla on selitys hyville hoksottimille ja tarkoille mielenliikkeille. Aivojen kannalta kieli ja muut henkiset toiminnot elävät symbioosissa. Ne käyttävät samoja rakenteita ja tukevat toisiaan.. Kieli ei ole oma erillinen yksikkönsä vaan osa suurta kokonaisuutta, Bialystok tiivistää."
Mitä selittävät "symbioosi" ja "suuri kokonaisuus"? Yksinkertainen erottelukykyisyyden kehittymistä selittävä "mekanismi" on siinä, että kaksikielisessä ympäristössä kasvava vauva joutuu erottelemaan sanojen äänneasuja ja hahmottamaan samanaikaisesti niiden viittauskohteen mahdollista yhtäläisyyttä tai eroavuutta. Kahdella eri sanalla voidaan viitata samaan asiaan, mutta saman kielen kahdella eri sanalla viitataan kahteen erilaiseen asiaan. Tässä on erottelutehtävää kerrakseen.
Lopuksi en taaskaan voi jättää huomiotta nykypsykologian tapaa sijoittaa toimijuus aivoihin, joka ilmenee artikkelin johdantoteksissä. Tahtovatko aivot todella kasvaa kaksikielisiksi?
