Mittaamisen vimma asiakaskokemuksen arvioinnissa

Cohcrane-kirjastossa ilmestyi 12.10. katsaus, jossa arvioidaan arviointimittareilla rutiininomaisesti kerätyn palautetiedon vaikuttavuutta kliinisessä päätöksenteossa, hoitoprosessissa ja asiakaskohtaisen tuloksellisuuden arvioinnissa.

Yhdysvalloissa ja Saksassa, jossa vakuutusyhtiöt korvaavat potilaiden hoidon, rutiiniarviointien käyttö alkoi yleistyä 1990-luvulla. 15D-elämänlaatumittari ja RAND-36 SF ovat esimerkkejä somaattisen hoidon puolelta. Suomen terveydenhuollossa 15D lienee eniten käytetty potilaiden terveyshyödyn arvioinnissa.

Psykoterapian alalla kehiteltiin 1990-luvun lopulla useita mittareita, joista CORE-OM (Clinical Outcomes in Routine Evaluation) on Euroopassa yleistynyt 2010-luvulla. Kuluvan vuoden kesäkuussa KELA julkaisi ohjeen, jossa se edellyttää psykoterapeuteilta CORE-arviointia hoidon alussa, jatkoa haettaessa ja hoidon lopussa. Se on psykoterapiassa kävijälle kohtuullinen vaiva, jos sitä vertaa monessa maassa yleistynyttä tapaa edellyttää arviointia jokaisen terapiakäynnin jälkeen.

Rutiininomaisesti koottavan tietomassan viehätys perustuu BigData-virtauksen lupauksella parantaa terveyspalvelujen vaikuttavuutta ja palvella johdon strategisena työvälineenä. Kun ottaa huomioon arviointimittarien massiivisen levinneisyyden, sen hyötyä koskevaa tutkimusta on maailmalla melko niukasti. Katsauksen laatijat saivat aineistoonsa vain 116 satunnaistettua vertailua, joiden yhteenlaskettu potilasmäärä oli 49 785.

Tutkimusten laatua heikensivät arviointien kato, mikä kuvastaa potilaiden motivoitumista rutiiniarvioiden tekemiseen, ja arviointivääristymä, mikä on subjektiivisten arviointien tavanomainen ilmiö tuloksellisuuden seurannassa.

Terveysperusteinen elämänlaadun standardoitujen keskiarvojen erotus oli 0.15 systemaattista potilaspalautetta käytettäessä. Potilas-lääkärisuhteen laatuun palautemenetelmät vaikuttivat 0.36 erotuksella. Sosiaalinen toimintakyky erottui palautemenettelyä soveltamattomista vertailuryhmistä 0.15 verran. Potilaiden terveystietoisuuden lisääntymiseen menetelmillä ei ollut vaikutusta.

Katsauksen laatijoiden loppupäätelmä on varauksellinen: ”On epäselvää, kuinka monet näistä menetelmistä ovat kliinisesti merkityksellisiä tai kestäviä pitkällä aikavälillä.”

Terveyshallinto ja palvelutuottajien ylin johto ovat sokaistuneet yhä hienojakoisemmiksi muuttuvien tietojärjestelmien luvatuista mahdollisuuksista Ne vievät jatkuvasti kasvavan osuuden vastaanottoon varatusta ajasta, ja häiritsevät hoitosuhdetta. Hoitotyöntekijät ja potilaat pakotetaan yhteisesti tuottamaan tietokantoihin sovitetun virtuaalipotilaan, jonka elämän tosiasiallista kulkua ja terveyttä tuo kuvatus sivuaa marginaalisesti ja sisältää virheitä, jotka kulkevat potilaan riesana hoitojärjestelmässä vuodesta toiseen.

 

Tiimimallin toimivuus potilaiden näkökulmasta

Sanomalehti Karjalainen julkaisi 2.4. mielipidekirjoituksen, johon on koottu Outokummun potilasjärjestöjen kokoamaa palautetta tiimimallin toimivuudesta. Tekstin allekirjoittajina ovat Outokummun Sydänyhdistyksen, Outokummun Reumayhdistyksen, Outokummun invalidien ja Eläkeliiton Outokummun yhdistyksen edustajat. 

Palaute vastaa omia kokemuksiani viime syksyltä. Potilaan yhteyshenkilöt ovat sairaanhoitajia, jotka välittävät potilaan kuvauksen oireistaan lääkärille, joka ankaran lääkäripulan vuoksi voi olla tavoittamattomissa parinkin päivän ajan. 

Malli luotiin nopeuttamaan pääsyä kiireettömään hoitoon. Nyt hoitokontakti kirjataan alkaneeksi ensimmäisestä puhelinyhteydenotosta, vaikka hoitoarvioon ja hoidon alkamiseen voi kulua pari viikkoa yhteydenoton jälkeen. Tällä tilastotempulla Siun sote on kiilannut THL:n tilaston kärkisijalle. On todennäköistä, että mallin synnyttämät ongelmat eivät riitä sen purkamiseen ja vaihtoehtojen etsimiseen henkilöstön ja potilaiden tuella. Kuten ao. teksti näyttää, peruskorjaus tarvitaan.

OUTOKUMMUSSA ON KOKEILTU TERVEYDENHOIDON TIIMIMALLIA.

Outokummun terveysasemalla otettiin vuonna 2020 käyttöön tiimityöskentelymalli. Tätä mallia on nyt toteutettu sen verran pitkään, että terveysaseman asiakkailla on jo siitä kokemusta. Tiimimallissa on varmasti ollut tavoitteena parantaa hoidon laatua, mutta valitettavasti jäsenemme kokevat, että asiassa on menty päinvastaiseen suuntaan.

Yhdistystemme jäsenet ovat pitkäaikaissairaita ja he kokevat, että pääsy lääkärin tai sairaanhoitajan vastaanotolle on vaikeutunut. Sairaanhoitajien aika menee puheluihin vastaamiseen ja lääkäreiden konsultaatioon, eikä potilas enää voi keskustella hoitajan kanssa kasvotusten.

Tarvitaan parempaa kartoitusta potilaiden perusvoinnista, ja varsinkin iäkkäillä ihmisillä pitää olla mahdollisuus päästä nykyistä helpommin sairaanhoitajan vastaanotolle. Monesti ikäihmisten on vaikea pukea vointiaan tai oireitaan sanoiksi puhelimessa, koska mukana on lähes aina jännitysmomentti.

Tiimimallissa potilaalle jää liikaa vastuuta oman sairauden kehittymisen seurannasta ja arvioinnista eikä siinä ole riittävästi pitkäaikaissairaiden seurantaa ja ennaltaehkäisevää toimintaa. Tästä seuraa sairauksien eteneminen ja erikoissairaanhoidon tarpeen lisääntyminen ja kustannusten kasvu.

Tiimimallin kokemusten perusteella on herännyt seuraavia kysymyksiä:

Kuinka viestintä omasta voinnista onnistuu ikäihmisten kohdalla puhelimen kautta ja toisen henkilön välittämänä?

Usein iäkkäillä ihmisillä on monta sairautta yhtä aikaa, voidaanko niiden yhdessä muodostama kokonaisuus tarpeeksi selvästi todeta tiimimallin menetelmillä?

Miten pitkään lääkäri voi ottaa hoitoon kantaa potilasta näkemättä?

Selvitetäänkö omahoitajaa määrättäessä mitä perussairauksia potilaalla on ja voiko omahoitajaa vaihtaa?

Eikö lääkärin työssä ole enää mitään merkitystä potilaan ulkoisella olemuksella, joka usein kertoo enemmän kuin tuhat sanaa?

Onko olemassa järjestelmää, jolla omahoitajat tarkistaisivat, onko lääkäri tietyn ajan sisällä vastannut kysymykseen, jonka hoitaja potilaan puolesta tekee? Potilailla on kokemuksia, että on kulunut monta päivää ilman, että he saavat tiedon lääkärin vastauksesta.

Asia on edennyt vasta, kun he ovat itse kysyneet, onko asia unohtunut.

Kun lääkäri soittaa potilaalle, niin potilas ei tunnista numeroa eivätkä varsinkaan iäkkäät potilaat nykyään uskalla vastata tuntemattomaan numeroon. Lääkäri voi tavoitella potilasta puhelimitse monta kertaa.

Seuraavaksi potilas soittaa omahoitajalle selvittääkseen asiaa ja taas terveydenhuollon resurssit kuormittuvat hiukan lisää.

Olisiko mahdollista jo ensimmäisen soittokerran jälkeen lähettää potilaalle tekstiviesti, että lääkäri on yrittänyt tavoittaa?

Silloin potilas uskaltaa vastata puheluun, kun lääkäri soittaa uudestaan. Tekstiviestimalleja on mahdollista tallentaa ja silloin niiden lähettäminen vie todennäköisesti vähemmän aikaa kuin se, että potilaalle soitetaan useita kertoja.

Toivomme, että saamme Siun sotelta vastauksia edellä esitettyihin asioihin.

Pelastaako tiimimalli perusterveydenhuollon?

Sanomalehti Karjalaisen Kalevalan päivän numerossa oli laaja katsaus perusterveydenhuollon tiimimallin kokemuksista Pohjois-Karjalassa. Se otettiin vuosi sitten kokeiluun Kiteellä, ja kiireettömän hoidon jonot hävisivät kuukauden kuluessa. Tuloksen rohkaisemana maakunnan terveyspalveluista vastaava SiunSote päätti implementoida mallin vähitellen kaikkiin alueen terveyskeskuksiin.

Mihin jonot hävisivät? Mallissa jokaiselle terveysasemalle yhteyttä ottavalle määrätään yhteyshenkilö, tavallisimmin sairaanhoitaja. Sen jälkeen asiakas on tämän yhteyshenkilön välityksellä yhteydessä terveysasemalle kaikissa terveyteensä liittyvissä kysymyksissä.

Mallin julki lausuttu tavoite on, että asiakkaan hoito tai sen suunnittelemiseksi tarpeelliset tutkimukset voivat alkaa välittömästi yhteydenoton jälkeen. Tästä syntyy paradoksi: asiakkaan yhteyshenkilö, joka ei ole lääkäri, joutuu tekemään diagnostista arviointia, ja sen vuoksi hänelle on varattu mahdollisuus konsultoida lääkäriä.

Karjalaisen artikkelissa kuvattiin tiimimallin toimivuutta, oikeammin sen ongelmallisuutta, lääkärien näkökulmasta. Tässä yksi esimerkki:

Ensimmäisessä terveyskeskuspaikassaan työskentelevä [XX], 28, laatii potilaalle lähetettä. Pian ajatus katkeaa, kun konsulttipuhelin soi ja hoitaja alkaa neuvoa soittajaa. Samalla hoitajan on konsultoitava soittajan asiassa lääkäriä, jolla on jo vähintään yksi työtehtävä kesken. Kohta puhelin soi uudestaan, taas uudestaan ja [XX] konsultoi. Tiimimallissa lääkärin päiväkohtaiselle työmäärälle ei ole välttämättä ylärajaa.

[XX] tietää ettei jatkuva konsultointi ole hoitajien vika. He tekevät kaikkensa ja parhaansa, mutta työ on vain ohjattu kulkemaan isossa osassa tapauksista lääkärien kautta. Lääkärin on otettava kantaa lähes kaikkeen ja lähes kaikista yhteydenottovälineistä.

Diagnostinen arviointi ei ole sairaanhoitajan työtä. Hän toimii oikein, kun hän konsultoi lääkäriä kuunnellessaan asiakkaan kuvausta terveyshuolestaan. Lääkäri joutuu nyt tekemään hoitoarviointia asiakasta tapaamatta, toisen henkilön kuvausten perusteella. Kokenut terveyskeskuslääkäri kuvaa tilannetta:

... hoitajat ovat muuttuneet puhelinhoitajiksi, jotka eivät saa päättää mistään itsenäisesti. Asia on aina varmistettava lääkäriltä.

– Lääkärien työmäärä on käynyt kestämättömäksi. Avokonttorin häly vaikeuttaa keskittymistä. Lääkäreitä siirtyy jaksamisongelmien takia muihin tehtäviin. Heitä korvaamaan tulleita kandilääkäreitä pitäisi kouluttaa, mutta ei ole enää kouluttajia.

... lääkäri ei voi enää keskittyä asioihin, joissa lääkäriä oikeasti tarvitaan.

– Kaikkien potilaiden kaikki asiat on alistettu samanarvoisiksi ja yhtä nopeasti hoidettaviksi. Isojakin ongelmia ratkotaan puhelimessa tai hoitajakonsultaation välityksellä. Potilaita ei ehdi tai pysty enää pyytämään vastaanotoille.

Tiimimalli otettiin alun perin käyttöön lyhentämään kiireettömän hoidon jonoja, jotka olivat syntyneet lääkäripulan vuoksi. Nyt vielä jäljellä olevien lääkäreiden kokemus näyttää olevan, että sekä he, että hoitajat ovat muuttuneet puhelinkonsulteiksi.

Sain syksyllä henkilökohtaisen kokemuksen tiimimallin toimivuudesta, kun jouduin hakeutumaan terveyskeskukseen borrelioositartunnan jälkioireiden vuoksi. Hoitajani, jonka olen tuntenut vuosia, pyysi anteeksi sitä, että hän ei ehdi vastata puhelimeen työmäärän lisääntymisen vuoksi. Suurin osa hänen yhteyspotilaistaan on takaisinsoittopyynnön päässä, ja voi joutua odottelemaan iltapäivään asti.

Oireestani kuultuaan hoitajani sanoi konsultoivansa lääkäriä ja soittavansa takaisin seuraavana päivänä. Hän ei soittanut, koska ei ollut saanut mahdollisuutta konsultoida, kun lääkäreillä ei ollut vapaita konsultointiaikoja.

Ensimmäinen yhteydenottoni oli 14.10. Lääkärin tutkittavaksi pääsin 29.10. Sitä ennen hän oli "hoitanut" minua konsultoimalla yhteyshenkilöäni, ja määrännyt joitakin laboratoriokokeita. Tapaamisessa lievästi turhautunut potilas kohtasi melkoisen turhautuneen lääkärin, joka totesi tiimimallin toimivan potilaiden torjuntakeinona. Onneksi tunsin myös lääkärin pitkältä ajalta, olisin muutoin säikähtänyt hänen ärtyneisyyttään.

  

 

   

Sote-lakien toimeenpano määrää perusterveydenhuollon kohtalon

 

Kansanterveyslaki oli aikanaan hyvin edistyksellinen. Se korosti sairauksien ehkäisyä, avohoidon joustavia käytäntöjä ja moniammatillista osaamista. Lain toimeenpanoa johtivat lääkintöhallituksessa virkamiehet, joiden ammattikokemus oli peräisin erikoissairaanhoidosta. Niinpä terveyskeskusten vastaanottokäytäntö hahmotettiin poliklinikkamallin mukaisesti, vaikka laki olisi sallinut toiminnallisesti joustavan ja maantieteellisesti hajautetun tavan toteuttaa sairauksien ehkäisyä ja hoitoa.

Kansanterveyslain sallima vaihtoehto olisi voinut olla aluevastuulla toimiva omatiimi, jossa perhelääkäri ja terveydenhoitaja palvelisivat 300-400 kotitaloutta. He olisivat huolehtineet sekä sairauksien ehkäisystä että hoidosta ”vauvasta vaariin”.

Kenties kansanterveyslakia edeltänyt, pahasti aliresurssoitu kunnanlääkärijärjestelmä kaipasi tilalleen jotakin modernimmaksi koettua, ja sellaiseksi tarjoutui erikoissairaanhoidon avohoitokäytäntö. Poliklinikka kietoutui toimintojen suunnittelussa keskitettyyn toimipaikkaan, ja niin terveyskeskus miellettiin rakennukseksi toiminnallisen yksikön asemesta. Tällaista tulkintaa laki ei edellyttänyt

Valitun mallin seurauksena äitiys- ja lastenneuvola, kouluterveydenhuolto ja vanhainkotien perusterveydenhuolto eriytyivät terveyskeskusten vastaanottokäytännöstä ja johtivat keinotekoisiin rajoihin yleislääkärien ja terveydenhoitajien keskinäisessä työnjaossa. Keskieurooppalaisen perhelääkärikäytännön sijaan saimme neuvolalääkärit, koululääkärit ja poliklinikkalääkärit, jotka jakoivat viikoittaisen työpanoksensa näiden erikoistuneiden yksiköiden kesken.

Uudistettu sote-lakipaketti on tulossa eduskuntakäsittelyyn joulukuussa. Lain toimeenpanon vaatima kehittämistyö on käynnistetty viime vuoden marraskuussa julkistetun ”Tulevaisuuden sosiaali- ja terveyskeskus”-ohjelman avulla. Maakuntaliittojen ja sairaanhoitopiirien toiminnallisiin kehittämishankkeisiin myönnettiin kesäkuussa 70 miljoonan euron määräraha.

Toimeenpano näyttää jälleen sisältävän vaihtoehtoja, joista heinäkuussa käynnistyi kiinnostava keskustelu.

Helsingin Sanomien pääkirjoituksessa 2.7. todettiin, että uudistus antaisi vihdoin mahdollisuuden perhelääkärijärjestelmän toteuttamiseen: ”Yleislääkärin vastaanotto on koko terveydenhuoltojärjestelmän ydin. Jos se toimii hyvin, potilaat tulevat hoidetuiksi ja kustannusten kasvukin pysyy hallinnassa. Jatkuva hoitosuhde edistää myös sairauksien ennaltaehkäisyä. Kun lääkäri tuntee potilaansa ja mahdollisesti myös tämän perheenjäsenet, hoitosuhde paranee huomattavasti varsinkin silloin, kun hoidetaan kroonisia sairauksia.”

Terveyden ja hyvinvoinnin laitoksen ylilääkäri Jukka Kärkkäinen täsmensi pääkirjoituksen näkökulmaa mielipidekirjoituksessaan (HS 10.7.): ”Terveydenhuollon ytimessä ovat yleislääketieteen erikoislääkärit tai alalle erikoistuvat lääkärit työpareinaan omahoitajat. Moniammatilliseen tiimiin kuuluvat myös sosiaalityöntekijä, fysioterapeutti ja mielenterveyshoitaja. Lisäksi on huolehdittava suun terveydenhuollosta. Vakiintunut hoitosuhde parantaa hoitotuloksia erityisesti pitkäaikaissairailla ja moni­ongelmaisilla potilailla. Se myös luo hyvät edellytykset sairauksien ennaltaehkäisyyn.”

Toimintamallin tuloksellisuudesta on paljon kansainvälistä näyttöä. Myös KELA:n vuosina 1985-1993 toteuttaman omalääkärikokeilun tulokset olivat hyviä: ”Hoitoon pääsy ja hoitosuhteen jatkuvuus paranivat, potilaat olivat tyytyväisempiä palveluihinsa ja palvelujen käyttö lisääntyi varsinkin eniten hoitoa tarvitsevilla. Välittömät hoitokustannukset olivat samaa tasoa kuin muissa terveyskes­kuksissa. Kokonaiskustannukset mukaan lukien lähetteet ja sairaanhoitopäivät olivat selvästi alhaisemmat verrattuna tavallisiin terveyskeskuksiin.”

8.8. julkaistussa Helsingin Sanomien mielipidekirjoituksessa ”Tulevaisuuden sosiaali- ja terveyskeskus” -ohjelman hankejohtajat Anu Niemi ja Anu Muuri tarjoavat perhelääkärikonseptista radikaalisti eroavan tiimimallin. Sen lähtökohtana on perusterveydenhuollon hahmottaminen palveluna: ”Tulevaisuuden sosiaali- ja terveyskeskuksessa ihminen saa tarvitsemansa avun yhden yhteydenoton kautta. Yhteydenotto käynnistää palveluketjun, joka kuljettaa avuntarvitsijan oikeaa reittiä eteenpäin. Näin hoito tai palvelu käynnistyy nopeasti – ennen kuin pienestä asiasta kasvaa iso ja vaikea. Palvelut voivat olla henkilökohtaisia vastaanottoja sosiaali- ja terveyskeskuksessa, mutta niitä toteutetaan myös digitaalisesti. Tulevaisuuden sosiaali- ja terveyskeskus onkin siis enemmän kuin fyysinen rakennus. Se on virtuaalinen palveluverkosto, jossa ihminen saa tarvitsemansa avun joustavasti ja nopeasti kaikkialla Suomessa.”

Mallin terminologia on modernia palvelutuotannon yleissanastoa, joka on kehittynyt kuluttajapalvelujen markkinoinnissa viime vuosituhannen lopulla. Sen ytimenä on ajatus tasalaatuisista palveluprosesseista, jotka soveltuvat kaikkeen asiakaspalvelua sisältävään toimintaan kohteesta riippumatta. Ajatus tiivistyy kirjoituksen lauseessa: ”Yhteydenotto käynnistää palveluketjun, joka kuljettaa avuntarvitsijan oikeaa reittiä eteenpäin.” Kuluttajapalvelujen markkinoinnin logiikkaa noudattaen avuntarvitsijat pyritään segmentoimaan palvelutarpeen mukaan.

”Palveluketju” viittaa työnjaoltaan eriytyneisiin moduuleihin, joihin ihminen yhteydenottonsa jälkeen sijoitetaan. Jatkuvuutta ylläpitävän yhteistoiminnan sijaan tietojärjestelmä huolehtii ketjussa toisiaan seuraavien moduulien koordinaatiosta. ”Oikea reitti” voidaan ideaalitapauksessa määritellä algoritmina, jonka potilaan diagnoosi tai asiakkaan huoliluokitus käynnistää.

Tämä palvelukonsepti on kunnianhimoinen. Yleislääkärin, terveydenhoitajan ja sosiaalityöntekijän omatiimi, jota tarpeen mukaan täydennetään suuhygienistillä ja psykologilla tai psykiatrisella sairaanhoitajalla, vaikuttaa sen rinnalla kovin vaatimattomalta ja vanhanaikaiselta.

Sosiaalisen hyvinvoinnin ja hyvien elämäntapojen ylläpitäminen, sairauksien ehkäisy ja hoitaminen edellyttävät kuitenkin siihen osallisten toimijoiden, siis alueella asuvan väestön ja heidän hyvinvoinnistaan huolehtivien ammattilaisten pitkäjänteistä yhteistoimintaa. ”Virtuaalinen palveluverkosto” ei vastaa tähän haasteeseen. Se ei tule korjaamaan perusterveydenhuollon nykyisiä ongelmia.

 

Terveyspalvelut markkinalähtöisiksi tuomioistuimen päätöksellä?

Hallituksen kieltäytyminen notifioimasta EU:n komissiolle sote-lainsäädäntöesitystään alkaa vaikuttaa tarkoitukselliselta menettelyltä, joka muuttaa maamme terveydenhuoltojärjestelmän markkinavetoiseksi demokraattisen päätöksenteon ulottumattomissa.

Eduskunnassa käydyissä julkisissa keskusteluissa hallituksen edustajat käyttävät lisääntyvästi markkinasanastoa puolustaessaan valinnanvapauslakia. Tavoite saattaa terveydenhuolto markkinalähtöiseksi on melko suoraan ilmaistu myös hallituksen esityksen perusteluissa (HE 16/2018): ”Pyrkimyksenä on luoda dynaaminen toimintaympäristö, joka kannustaa eri toimijoita innovatiivisuuteen ja palvelujen jatkuvaan kehittämiseen maakunnan asukkaiden terveyden ja hyvinvoinnin tukemiseksi. Asiakkaan valinnanvapauden laajentaminen, tuottajaverkon moninaisuus ja kilpailullisten elementtien hyödyntäminen sosiaali- ja terveyspalveluissa, ovat keskeisiä keinoja valinnanvapausuudistuksen päätavoitteiden toteuttamiseksi.”

Aiemman valinnanvapausesityksen pakkoyhtiöittäminen peruttiin perustuslaillisista syistä, mutta hallitus ei ole luopunut bisnesvetoisen palvelujärjestelmän ideastaan. Perusteluissa todetaan, että ”suoran valinnan palveluja tuottaisivat maakunnan liikelaitoksen sosiaali- ja terveyskeskukset ja suunhoidon yksiköt sekä yksityiset palveluntuottajat. Maakunta voisi myös perustaa yhtiön tuottamaan suoran valinnan palveluja.”

Maakuntien liikelaitokset ovat hallituksen näennäinen myönnytys, sillä lakiesitys sallii perustelun mukaan myös yhtiömuotoisen ratkaisun. Kieltäytyminen notifioimisesta on nyt oivallinen keino, jolla poliittisen pakkoyhtiöittämisen asemesta pakko saadaan toteutumaan oikeusmenettelyllä. Maakunnan liikelaitoksilla ei ole yksityisten tuottajien liiketoimintariskiä. On jokseenkin varmaa, että lain voimaantulon jälkeen joku yksityinen palvelutuottaja tekee piilotettua valtiontukea koskevan valituksen suomalaisessa oikeusistuimessa tai kantelun EU-komissiolle. Silloin Suomi joutuu yhtiöittämään maakuntien sotekeskukset EU:n määräyksellä.

Vuonna 2007 EU:n komissio päätti, että Tieliikelaitos Destian verovapaus ja konkurssisuoja olivat kiellettyä valtiontukea (komission päätös (2008/765/EY), minkä seurauksena Destiasta tuli osakeyhtiö. Vuonna 2014 valtio myi koko osakekannan sijoitusyhtiö Ahlström Capitalille. Yhtiö kuvaa sijoittamisen filosofiaansa verkkosivuillaan: ”Omistajana Ahlström Capital takaa, että omistamiamme portfolioyhtiöitä kehitetään kestävästi hyvällä johdolla ja hyvää hallintotapaa noudattaen. Kasvatamme omistamiemme yritysten arvoa osallistumalla niiden kehittämiseen aktiivisen hallitustyöskentelyn ja strategiatyön kautta ja myös fuusioiden ja yritysostojen avulla.”

Destian kehitys valtiollisesta infrastruktuurin ylläpitäjästä omistajilleen arvoa kasvattavaksi liiketoiminnaksi on tiennäyttäjä nyt käsittelyssä olevissa sotelaeissa. Ihmettelen, jos eduskunta uskaltaa ottaa tällaisen riskin.

Hedelmällisyyden aromi

Helsingin Sanomien tiedeuutisissa 13.9. kerrottiin Bernin yliopiston tutkimuksesta, jossa 57 miestä arvioi 28 naisen tuoksua haistelemalla tyynyä, jota naiset olivat pitäneet yön yli kainalossa nukkuessaan. Naisten syljestä mitattiin näytteenottohetkellä estrogeenin, keltarauhashormonin, testosteronin ja kortisolin taso. Tutkimuksen päätulos oli, että estrogeenin ja keltarauhashormonin suhde ennusti miesten tekemiä tuoksun miellyttävyysarviointeja. Naiset, joiden estrogeenitaso oli korkea ja keltarauhashormonin taso matalaa, jättivät tyynyynsä miellyttävimmät tuoksut. Testosteronilla ja kortisolilla ei ollut merkitystä.

Hajulla on eläinten lisääntymiskäyttäytymisessä olennainen merkitys. Kumppanin löytäminen välittyy hajujälkien avulla. Bernin tutkimus tuo mieleeni vuonna 2011 julkaistun kokeen, jossa vihersisiliskouroksille syötettiin E-vitamiinipitoista ravintoa. Urosten reisissä olevien hajurauhasten eritteessä oli runsaasti tätä vitamiinia. Koska E-vitamiinilla on liskojen aineenvaihdunnassa keskeinen rooli, sen päätyminen hajueritteeseen viittaa uroksen hyväkuntoisuuteen. Kokeessa ilmeni, että naaraat suosivat paikkoja, joita vitamiinilisää saaneet urokset olivat merkinneet hajueritteellään. Naarat suosivat myös urosten parivertailussa jälkiä, jotka sisälsivät enemmän E-vitamiinia.

Berniläisten tutkijoiden havainnot ovat kiinnostavia siinä mielessä, että ne kertovat ihmisen pystyvän sopivissa olosuhteissa orientoitumaan eläimille ominaisen merkkijärjestelmän avulla. Olen kutsunut sitä ensimmäiseksi merkkijärjestelmäksi. Eläinkunnasta ihminen kuitenkin eroaa siinä, että hänen suuntautumistaan hallitsee toinen merkkijärjestelmä. Siihen kuuluvat puhutun kielen ohella kaikki ihmisen sosiaalisessa kanssakäymisessä ja tutkivassa toiminnassa synnytetyt merkkimuodot.

Jotta ensimmäisen merkkijärjestelmän osuus voisi tulla näkyväksi, tutkimuksissa on kokeellisesti poistettava kaikki toisen järjestelmän vihjeet. Näin meneteltiin Bernin tutkimuksessa, ja se on yleinen perusasetelma evoluutiopsykologisissa kokeissa. Evoluutiopsykologit tekevät kuitenkin päätelmiä, jotka yliarvioivat ensimmäisten merkkien orientoivan roolin ihmisen toiminnassa. Emme etsi kumppania tyynykokeen avulla, vaan käyttämällä internetin deittipalveluja.

Ihmisen hajuaistilla on ensimmäisen merkkijärjestelmän välittäjänä toki mitä tärkein tehtävä. Hajut saattavat meidät karttamaan pilaantuneita elintarvikkeita, välttämään vahingollista sisäilmaa tai liikenteen pakokaasuja. Tuoksuherkille, joita lienee 10-30 % väestöstä, pienetkin aromien pitoisuudet ovat vaaran merkkejä.

Ihmiselle ominaiseen tapaan ensimmäiset merkit saavat kuitenkin viiteverkostonsa osaksi myös toisen merkkijärjestelmän aineksia. Tuoksuilla voidaan kommunikoida, rakentaa minäkuvaa, kertoa elämänarvoista tai -tavoista ja määritellä kuuluvuutta johonkin ryhmään. Kosmetiikkateollisuuden tuottoisuus ja tavaratalojen sisääntulokerrosten parfyymiosastot kuvaavat tuoksujen merkitystä ihmisten kanssakäymisessä ja identiteetin rakentamisessa. Matka liskojen ja kiimaisten hirvien hajujäljistä ihmiselle ominaisiin tapoihin käyttää tuoksuja on kovin pitkä.

Ääriesimerkki medikalisaatiosta

Nuori karkotuspäätöksen saanut mies teki 28.1. itsemurhan Joutsenon vastaanottokeskuksessa. Helsingin Sanomien uutisoinnissa 30.1. vastaanottokeskuksen johdon edustajat kuvaavat asukkaiden lisääntyviä mielenterveyden ongelmia mahdottomassa elämäntilanteessa.

”Yleisellä tasolla voin sanoa, että olivat turvapaikanhakijat säilössä tai ei, masennus on yleistä”, Kähkönen sanoo. Jäppisen mukaan monelle säilössä olevalle on määrätty mielialalääkkeitä.

”Kokemus säilöönotettuna olemisesta ja käännyttämisen odottamisesta on monelle ahdistava yhdistelmä. Emme voi vaikuttaa kokonaistilanteeseen tai siihen, kuinka kauan ihmiset joutuvat täällä odottamaan, mutta pyrimme kaikilla tavoin tekemään täällä olon siedettäväksi. Työntekijät tarjoavat keskusteluapua, ja asiakkaat pääsevät myös psykiatrille, jos he haluavat.”

Johdon kuvaus asukkaiden epätoivoisesta tilanteesta on karu. Mielialalääkityksen määrääminen helpottamaan oloa panee miettimään, kuinka kauas lääketieteellinen ymmärrys voi etääntyä ihmisen välittömän elämäntilanteen merkityksen tunnistamisesta. Vai lieneekö kyse ammattilaisen yritystä hallita omaa avuttomuuttaan ainoalla välineellä, joka hänellä on käytössään?

Rationalistista neuvontaa

Olen viime aikoina kiinnittänyt huomiota nykymediassa suosittuun elämäntapajuttujen formaattiin. Sen pohjana on yksittäistä ihmistä koskeva tarina, joka avaa henkilökohtaisen näkökulman jutun kohteena olevaan elämänongelmaan. Sisältöä on kutsuttu kommentoimaan asiantuntija, joka suhteuttaa tarinan yleiseen hyvän elämän kehykseen. Kaksi tuoretta esimerkkiä sisältyy Helsingin Sanomien 17. ja 18. 12. numeroihin. Edellinen käsittelee televisioriippuvuutta, jälkimmäinen eri osoitteissa asuvaa pariskuntaa.
Kummankin jutun tarinaa kommentoiva asiantuntija käyttää yksittäistä tapausta yleistysten lähtökohtana. Yleiset toteamukset irtoavat kuitenkin ihmisen elämän loputtomasta vaihtelusta, ja ovat abstraktisuudessaan itsestäänselvyyksiä tai hyvän elämän rationalistisia ohjeita.

Edellisessä jutussa yleisestä itsestäänselvyydestä on esimerkkinä seuraava lause "...on ihmisestä kiinni, minkä tämä kokee häiritseväksi netinkäytöksi. Ulkopuolinen ei voi sanoa, mihin itsestään vastuussa olevan aikuisen tulisi käyttää vapaa-aikansa." Yksi jutun rationalistisista neuvoista on tällainen: "Jos kuitenkin potee jatkuvaa ahdistusta tai huonoa omaatuntoa netinkäytöstään, kannattaa ... asettaa itselleen rajoituksia. Aluksi voi pohtia, mistä huono omatunto johtuu. Onko ongelma sisällöt, joita ei koe riittävän laadukkaiksi? Vai ajankäyttö? Kun näihin kysymyksiin on vastannut, voi pohtia, mitä haluaisi tilalle."

Jälkimmäisessä jutussa on runsaasti järkeviä neuvoja, kuinka parisuhteen asumisjärjestelyä tai käytännön elämää kannattaa toteuttaa. "Eron jälkeen on tärkeää käsitellä edellisen suhteen jättämiä kokemuksia ja tunteita, jottei niitä kannata uuteen suhteeseen..."
"Yksinäisyyden pelossa yhteen ei kannata muuttaa. Yksinäisyyden tunne pitää osata kohdata ja keskustella siitä kumppanin kanssa. Parisuhteessakaan ei voi nojata toiseen joka asiassa.
Erikseen asumisen pitää olla molempien toiveiden mukaista. Jos toinen lakkaa olemasta tilanteeseen tai johonkin siihen liittyviin järjestelyihin tyytyväinen, asiasta kannattaa heti sanoa ääneen."

"Kannattaa" on asiantuntijoiden lempisanastoa. Se sopii hyvin leivontaohjeisiin, ja viikkosiivouksen toteuttamista tai tiedostojen varmuuskopiointia koskevaan neuvontaan. Ylipäätään kaikkeen kohteelliseen toimintaan, jossa kohdetta voidaan käsitellä enemmän tai vähemmän algoritmisesti. Elämäntapaneuvonnassa algoritminen ohjaus on yhtä ongelmallista kuin Lean periaatteiden soveltaminen psykiatrisessa hoidossa. Olosuhteiden ja kohteen loputonta vaihtelua ei voi hallita prosessiyleistyksillä. Elämäntapaneuvonnassa se johtaa joko itsestäänselvyyksien lausumiseen tai ideaalisen järkiperäisyyden korostamiseen.

Mielenterveyspalvelut, Lean-periaatteet ja monikanavainen rahoitusmalli

Olen viime vuosien aikana seurannut Toyota Productions System-periaatteiden soveltamista psykiatrisen terveydenhuollon palveluissa. Se tunnetaan paremmin Lean-menetelmänä tai Lean Six Sigma -työkaluna. Six Sigman sivustolla on hyvä tiivistys työkalun lähtökohdista. Lainaan siitä otteen:

       "Six Sigma on työkalu, jonka keskeisenä ajatuksena on keskittyä prosessin vaihteluun. Se ei ole parannusohjelma, vaan suorituskyvyn (Capability) parannusmenetelmä.Six Sigma perustuu tieteelliseen parannusmetodiin, jossa hyödynnetään tilastollista ajattelua ja menetelmiä. Vaihtelun pienentäminen vähentää hukkaa, josta seuraa virtauksen (kapasiteetti) kasvaminen. Vaihtelu aiheuttaa virheitä, virheet aiheuttavat vikoja ja viat aiheuttavat hukkaa. Six Sigmassa keskitytään vaihtelun minimoimiseen ja Lean keskittyy hukan poistamiseen. Terminä Six Sigma kuvaa erittäin suorituskykyisen prosessin kykyä tuottaa huippulaatua."

 Kuten Toyota Productions System, Six Sigma muotoutui teollisten tuotantoprosessien laadun parantamispyrkimyksissä. Sen ensimmäiset menestykselliset sovellukset toteutettiin elektroniikkateollisuudessa. 2000-luvun puolella kummatkin menetelmät ovat kehittyneet organisaatioiden ja johdon konsultoinnin työkaluiksi myös palvelusektorilla.

Edellisessä postissani kirjoitin variaation hallinnasta. Mielenterveysongelmat vaihtelevat sisällöltään ja vakavuudeltaan lähes rajattomasti. Se edellyttää asiakaslähtöistä ja tarpeenmukaista palvelukonseptia. Kun palveluprosesseja kehitetään Lean-Sigma periaatteiden suunnassa, lopputulos on paradoksaalinen. Olen eri puolella Suomea konsultoidessani psykiatrian poliklinikoita kohdannut toistuvasti prosessikaavioita, joissa 20 hoitokäyntiä on asetettu prosessin rajaksi. Todellakin, tässä ratkaisussa on minimoitu vaihtelua. Ongelmasta, sen monisyisyydestä ja vakavuudesta riippumatta hoitojakso on määritelty kestoltaan vakioksi. Klinikoiden työntekijöiden epäilevä suhtautuminen tällaiseen mekaaniseen prosessimallinnukseen kuitataan helposti muutosvastarinnaksi.

Olen miettinyt, mistä tämä 20 hoitokäynnin idea voi olla peräisin. Laajoilla potilasaineistoilla tehdyt psykoterapiapalvelujen tuloksellisuustutkimukset eivät sitä tue. 1990-luvulla oirearviointeja soveltavat amerikkalaistutkimukset näyttivät osoittavan, että psykoterapiat noudattavat lääketutkimuksissa tunnettua annosvasteen tilastollista mallia. Oireiden lieveneminen oli suurinta 6-8 viikon aikana hoidon alusta. Sitten vasteen käyrä alkoi tasaantua, ja noin 20 käynnin jälkeen oiremittareissa ei enää tapahtunut suurta muutosta. Se johti Managed Care-yhtiöt harhaan, kun ne päättivät rajoittaa terapioiden korvaukset 6 käyntiin. Syntyi "prosessipyöröovi" -ilmiö. Potilaat, jotka eivät toipuneet määräkerroilla, jäivät oman onnensa nojaan tai joutuivat käynnistämään uuden prosessin kaikkine tutkimuksineen ja diagnostisine arviointeineen.

Myöhemmin ryhdyttiin tutkimaan tarkemmin aineiston kokonaisvaihtelun sisältöä. Osoittautui, että 20 käynnin tilastollinen keskiarvo syntyi siitä, että potilaiden hoitoaika vaihteli suuresti. Suurin osa vakuutusyhtiöiden korvaamia terapiapalveluja oli lyhyitä. Sen ohella ilmeni, että potilaat lopettivat terapian, kun heidän oirearvionsa oli saavuttanut pistetason, joka ei enää muuttunut kertojen välillä. He olivat saaneet sen, mitä tunsivat tarvitsevansa. Pidempään terapiaa tarvitsevien potilaiden oirearviointi eteni pienemmin askelin. Heidän annosvasteensa käyrät olivat paljon loivemmin nousevia ja suorempia kuin luonnollista logaritmifunktiota muistuttava keskiarvokäyrä. 

2000-luvun taitteessa näiden tulosten valossa Saksassa kehitettiin tilastollisia mallinnuksia, joissa potilaille konstruoitiin heidän tarveprofiilinsa nojalla yksilöllinen annosvasteen malli. Se sallii hoidon keston vapaan vaihtelun, ja kunkin potilaan edistymistä verrataan hänen yksilölliseen ennustemalliinsa. Hoitoja rahoittavat sairaskassat ja vakuutusyhtiöt laskivat viisaasti, että lyhyiden hoitoprosessien ketjuttaminen tulee aikaa myöten paljon kalliimmaksi kuin tarpeenmukainen hoito.

Suomessa terveyspalveluja rahoittavat kunnat eivät osaa vaatia palveluja tuottavilta erikoissairaanhoidon yksiköiltä asiakaskohtaista tuloksellisuutta. Tuottaja voi vapaasti kehitellä suorastaan hatusta vedettyjä palvelukonsepteja, kuten 20 käynnin avohoito. Prosessipyöröovi-syndrooma on jo näkyvissä, mutta se on vain kliinistä työtä tekevien työntekijöiden tuntuma. Yksittäisen potilaan palvelupolkua ei seuraa kukaan.

Lopetan Paul Lillrankin 26.10. julkaisemaan blogitekstin otteeseen, jonka realismi on pysähdyttävää. Koko juttu on ehdottomasti lukemisen arvoinen, mutta tämä kohta näyttää erityisen selvästi, missä olemme menossa.

     "Moniongelmainen potilas tulee kalliiksi, ei siksi, että varsinainen hoito olisi kallista, vaan siksi, että luukulta luukulle pompottelu maksaa holtittomasti tuottamatta vastaavaa potilaan elämänlaadussa näkyvää hyötyä. Näille raharovioille on yhteistä ilmiö, jonka tekninen termi on ”kustannusten vyörytys”, cost shifting.
      Mikään hoitoyksikkö ei halua ottaa kokonaisvastuuta, koska siitä ei sille makseta. Siksi potilas nakitetaan jonnekin muualle jonkun muun riesaksi ja kustannukseksi. Tästä käytetään myös termiä moraalihasardi. Moraali joutuu koetukselle, kun ei tarvitse vastata omien päätöstensä seurauksista.
      Terveyskeskus saa budjettinsa riippumatta siitä, mitä se tekee. Erikoissairaanhoito voi laskuttaa, jos se tekee DRG*) –perustaisia toimenpiteitä. Niitä kannattaa tehdä mahdollisimman paljon. Mikään taho ei saa maksua siitä, että se katsoo koko potilaan koko ongelman perään. Mikään nykyinen jakopään kanava ei päädy potilaalle. Tässä syy, miksi monikanavaisuus pitää purkaa."

*) Diagnosis Related Group

 

Variaation hallinta on avain terveydenhuollon kustannustehokkuuteen

Potilaiden hoito sekä perusterveydenhuollossa että erikoissairaanhoidossa nojautuu tällä hetkellä heidän terveysongelmiensa kategorisointiin. Diagnoosin avulla määrittyvät niin potilaan hoitopolut kuin etuudetkin. Diagnoosiin perustuvan päätöksenteon ongelmallisuus ilmenee erityisesti monisairaiden tai moniongelmaisten potilaiden hoidon ja kuntoutuksen järjestämisessä. 

Kuten tiedämme, pieni osa asiakkaista tuottaa valtaosan sote-palvelujen kustannuksista. Keski-Suomen keskussairaalassa vuonna 2013 tehdyn selvityksen mukaan prosentti potilaista aiheutti viidenneksen keskussairaalan kaikista kuluista. Psykiatria oli suurimmat kustannukset aiheuttanut diagnoosiryhmä. Samana vuonna Nordic Healthcare Groupin Oulun kaupungille tekemästä asiakasvirta-analyysi osoitti, että 10 % asiakkaista tuotti 81 % kaupungin sosiaali- ja terveysmenoista.

Asiakasvirta-analyysien ongelmana on, että ne eivät kerro kustannusten kertymisen syistä. Osa on varmasti yhteydessä saatavilla olevien hoito- ja tukikeinojen kalleuteen. Osa puolestaan syntyy siten, että asiakkaalle tarjottu apu jää tuloksettomaksi, ja hän jää kiertämään palvelujärjestelmään. Psykiatriassa puhuttiin aikaisemmin pyöröovipotilaista, mutta ilmiö näyttäytyy nykyisessä, monitoimijaisessa palveluarkkitehtuurissa yleisemminkin. 

Riippumatta siitä, millaisilla organisaatiomuodoilla ja rahoitusmalleilla tuleva sote-uudistus toteutetaan, on löydettävä ratkaisutapoja kahteen ongelmaan.

Ensimmäinen on diagnoosiluokkien suuri sisäinen variaatio: tautinimikkeen määritys ei välittömästi osoita tuloksellisinta menettelytapaa yksittäisten potilaiden hoitamisessa. Hoito on räätälöitävä. Personoidun lääketieteen kehitys on lupaava esimerkki yksilöllisen vaihtelun huomioimisesta lääkehoidossa. Lääkevalinnan ja annostuksen yksilöllisyys on kuitenkin vain osa sairauksien hoitoa ja potilaiden kuntoutumista. Sitä paitsi sekä lääkityksen että psykososiaalisten interventioiden kohdalla hoidollinen päätöksenteko nojautuu vielä pääosin diagnoosiin liitettyihin Käypä hoito suosituksiin. 

Räätälöinnin asemesta sote-palveluissa sovellettava tuotantoajattelu noudattaa vielä teollisen massatuotannon mallia. Puhumme tautikohtaisista palvelupaketeista ja standardoidista hoitoprosesseista.  On aika paradoksaalista, että standardoituja interventioita pidetään terveyspalvelujen tuotannon ideaalina, vaikka satunnaistetut vaikuttavuustutkimukset niin lääkehoitojen kuin psykososiaalisten interventioidenkin aloilla ovat vuoskymmenestä toiseen osoittaneet, että intervention kliininen vaste tutkittavassa potilasryhmässä vaihtelee suuresti.

Terveydenhuoltomenojen kasvua ei näillä tuotantomalleilla saada pysähtymään. Ne ovat palvelutuottajien kannalta hyviä, sillä palvelutuotetta voi tarjota kaikille tietyn diagnoosin saaneille, vaikka vain 40 % hyötyy siitä merkitsevästi. Ellemme siirry palvelutuotanossa asiakaskohtaisen räätälöinnin ja hoidon tuloksellisuuden yksilöllisen seurannan työtapaan, hallituksemme kaavailema sote-palvelujen yksityistäminen tulee johtamaan kustannusten räjähdysmäiseen kasvuun, kun liiketaloudellinen intressi alkaa ohjata palvelutuotantoa.

Toinen ongelma kietoutuu edelliseen, mutta on sitä vielä perustavampi ja laaja-alaisempi.  Ihmiselle on ominaista, että hän suhtautuu kaikkeen, mitä hänelle tapahtuu. Sairastuminen, joskus lieväkin, saa jonkun lamaantumaan. Toinen tulee vihaiseksi, ja kiistää oireilunsa. Kolmas muuttuu avuttomaksi ja vaativaksi, neljäs sisuuntuu ja alkaa pitää itsestään huolta. Suhtautumisen vaihtelu on yksilöllisyydessään rajatonta. Se ei koske vain sairauden tai ongelman kokemisen tapoja, vaan myös kaikkea, mitä sairauden hoitaminen tuo mukanaan.

Lääketieteessä potilaan suhtautumista hoitoonsa on tarkasteltu komplianssin käsitteen avulla. Sillä viitataan potilaan kykyyn ja haluun noudattaa hoito-ohjeita. Näkökulma on vähän liian suppea, sillä hoito on monitahoinen yhteistyösuhde, jonka laadukkuus vaikuttaa hoidon tuloksellisuuteen. Syystä tai toisesta potilas ei menettele ohjeiden mukaisesti. Ellei hoitohenkilöillä ole instrumenttia, jonka avulla he voivat tunnistaa potilaan toimijuuden esteitä, he eivät pysty muuntelemaan omia toimintatapojaan yhteistyösuhteen parantamiseksi. Hyvät neuvot ja ohjeet jäävät ilmaan heitetyiksi toiveiksi. Valitettavan usein potilaan toimijuuden ongelmat herättävät hoitohenkilöissä ärtymystä, kriittistä suhtautumista ja joskus suoranaista torjuntaa. Huonolaatuinen yhteistyösuhde ehkäisee potilaan kuntoutumista ja voi hankalimmillaan johtaa hänen oireilunsa kroonistumiseen. 

Oletan, että terveydenhuollon asiakkaiden vaikein kymmenys on osaksi muotoutunut palvelujärjestelmämme kyvyttömyydestä tunnistaa ihmisen ongelmallisia suhtautumistapoja avuttomuuteensa. Standardoitujen interventioiden tuotantomalli ei edes tunnistä ongelman olemassaoloa.

Kari Enqvistin kuvaus tieteellisestä tiedonmuodostuksesta

Ostin pari päivää sitten kirjan, jonka kannessa lukee Kari Enqvist. Hänen ajattelunsa on kiinnostanut ja askarruttanut minua vuosia. Kassalla havaitsin, että kirjalla on otsikkokin. ”Uskomaton matka uskovien maailmaan”. Kustantaja on varmaan päätellyt samoin kuin minä. Enqvistin nimi on myynnin tae.

Ensimmäistä lukua edetessäni aloin ihmetellä, miksi Enqvist näkee vaivaa kokonaisen kirjan kirjoittamiseksi aiheesta, joka ei kiinnosta häntä ja jolla ei ole hänelle merkitystä. Hän osallistuu kerta toisensa jälkeen uskonnollisten yhteisöjen tilaisuuksiin ja toteaa, ”etteivät uskonnolliset rituaalit, virret, saarnat ja uskonnollinen puhe kosketa eivätkä liikuta.” Alan jo epäillä, että aiheen yleisen kiinnostavuuden takaama myynti on motivoinut häntä sietämään sitä irrationaalisuutta, fundamentalistista asennetta ja tunteen paisutusta, jota hän matkallaan kohtaa.

Enqvist on kyllä perillä lukijassa mahdollisesti viriävästä ihmetyksestä, sillä hän toteaa esipuheessa: ”… teologinen välinpitämättömyyteni saa monet kysymään, miksi ylipäätään kirjoitan. Siihen ei kuitenkaan tarvita lupaa eikä syytä, ei suurta suunnitelmaa eikä tarkkaan punnittuja motiiveja. Ojennan ajatelmani tarkasteltaviksi kuin metsän reunasta löytyneen eriskummallisen kukkasen…” Hyvä niin. Kyseessä on siis puheenvuoro kiinnostamattomasta aiheesta, joka ehkä kuitenkin kiinnostaa lukijaa. Aika paljon tässä pannaan lukijan motiivien varaan.

Kirjan toinen luku ”Tieteilijän omakuva nuoruuden vuosilta” on ongelmallisen johdantoluvun jälkeen erittäin puhutteleva. Enqvist kuvaa tieteellisen tiedonmuodostuksen käytäntöä ja dynamiikkaa tavalla, jonka voin täysin allekirjoittaa. Tutkimuskohdetta koskeva havaintoaineisto tuotetaan asettumalla järjestelmälliseen yhteyteen kohteen kanssa. ”Luonnontiedettä ei täysin ymmärrä, jollei itse ole toiminut sen lattiatasolla ja paiskinut töitä niissä tehtaissa, joissa tietoa luonnosta tuotetaan.” (s. 25) Ja tämä tuottamisprosessi merkitsee kokeellisessa tutkimuksessa kohdeilmiön varioimista ”miljardeja kertoja” usein mutkikkaita tuottamis- ja rekisteröintivälineitä käyttäen: ”Täytyy ymmärtää myös koelaitteen ominaisuudet, virhelähteet ja kaikki ne tekijät, jotka liittyvät havaintoaineiston tuottamiseen.”

Nämä päätelmät eivät suinkaan rajoitu luonnontieteisiin. Ne pätevät täysin psykologiassa, omassa tieteessäni. Tiedon syntymistä on madotonta ymmärtää, ja syntyneen tiedon laatua mahdoton arvioida, ellei tunne itse syntymisen tapahtumaa. Enqvist tuo kolmannen luvun alussa esiin tärkeän eron kokeellisten ja ”historiallisten” tieteiden välillä. Kosmologia on tiede, joka ei salli kohteen kokeellista variointia. Tieto on synnytettävä havainnoimalla kohteen omaa liikettä, siinä ilmeneviä säännönmukaisuuksia ja mahdollista kehittymistä. Usein tosin on mahdollista ikään kuin eristää kohteen liikkeestä osaprosesseja, joille voidaan rakentaa kokeellinen tilanne.

Tieto muodostuu vain käytännöllisessä yhteydessä kohteeseen, ja uudet yhteyteen asettumisen tavat ja välineet osoittavat tieteelliset käsitykset, ideat ”jotka sillä hetkellä tuntuvat niin nerokkailta ja ylivertaisilta” yhtäkkiä vajavaisiksi, jopa erehdyksiksi. Tieteessä käsitysten on suostuttava murtumaan käytännön edessä. Enqvist toteaa psalmin sanoin: ”Teoreettisten mallien elinpäivät ovat kuin ruoho; kun pieninkin tuuli käy niiden ylitse, ei niitä enää ole.”

Tiedon historiallisuus asettuu toisen luvun lopussa mielenkiintoiseen suhteeseen totuuden käsitteen kanssa. ”En halua hautautua filosofisiin pohdiskeluihin totuuden olemuksesta. Absoluuttista totuutta ei mikään empiirinen tiede koskaan saavuta, se on selvää.” Olen samaa mieltä. Enqvistin ratkaisutapa todennäköisyyden suhteesta ”totuuksiin” asettuu epäilyn ja epäilyksettä hyväksyttävän, väitteen muodossa esitetyn tiedon kehykseen: ”Esimerkiksi kelpaavat vaikkapa lauseet ’Maapallo ei ole litteä’ tai ’Maa kiertää Aurinkoa likipitäen ellipsin muotoista rataa.’ En voi kuvitella, miten niitä voisi epäillä.” 

En malta kuitenkaan olla avaamatta filosofista kysymystä. Tämä tarkastelu jakautuu nimittäin kahteen näkökohtaan. Ensimmäinen koskee käsitteellisen mallin (tässä väite) suhdetta kohteeseen ja toinen väitteen lausujan suhdetta väitteeseen (epäily tai vakuuttuneisuus). Tämä kaksinaisuus unohtuu usein tieteellisissä (ja uskonnollisissa) debateissa. Turvallisin perusasenne olisi, että ”kuvani voi aina mennä rikki”, minkä Enqvist niin kauniisti kuvaa tieteellistä kehitystään reflektoidessaan.