21.2.11

"Kun annamme heille ärsykkeitä kuvien muodossa"

Katselin äsken Prisman muistidokumenttia. Tavan takaa hätkähdin siihen, että moderni kognitiivinen neurotutkimus ei tosiaankaan ymmärrä mitään psyykkisten toimintojen viittaussuhdeluonteesta. Erityisen koskettava kohta ohjelmassa oli englantilainen nainen, joka ei pystynyt episodien muistamiseen. Hän oli saanut apuvälineekseen rinnalla pidettävän kameran. Kamera tallentaa kuvia puolen minuutin välein. Kun nainen katseli näytöltä perheloman valokuvia, jotkut niistä virittivät viittaussuhteen hänen omiin muistoihinsa. Hän saattoi muistaa, mitä oli ajatellut, kun oli käärinyt lapsensa lahjaa pakettiin. Kuva viittasi kokemukseen, joka oli häiriöstä huolimatta jäänyt hänen mieleensä. Hänen kasvoihinsa syttyi onnellinen ilme, kun hän totesi, että hän saattoi liittää kuvan johonkin, jonka hän koki omaksi muistokseen.
Esimerkki antaa toivoa kuntoutumisesta ja elektronisten välineiden käyttömahdollisuuksista merkkien tuottamisessa. Käyttämällä reaaliaikaisia kuvia tapahtumien merkkeinä fragmentteina säilyneet muistot alkavat jäsentyä, ja tapahtumien tunnesävyt on mahdollista tunnistaa tapahtumaan viittaavien kuvien avulla.
Tässä on hieno esimerkki merkkien kaksoisfunktiosta, josta en ole vielä tässä blogissa kirjoittanut.
Kommentaattori esitti sitten tieteellisen näkemyksen, mitä tässä tapahtui. Hän käytti päätelmässään otsakkeen lausetta, joka ei voisi olla aristoteelisempi: "Annamme ärsykkeitä kuvien muodossa". Viittaussuhteiden ymmärtämisestä ei ollut puhettakaan. Näyttää siltä, että muistot ovat joillekin kognitiivisen neurotieteen tutkijoille jonkinlaisia "klönttejä". Tähän viittasivat myös ohjelmassa aiemmin kuvatut tutkimukset muistojen kemiallisesta täsmähävittämisestä. Sen yhteydessä tutkija tosin varoitti, että yhden muiston pois pyyhkiminen voi pyyhkiä myös jotakin muuta, jota ei olisi haluttu poistaa. Jos hän olisi perillä siitä, että koko psyyke on viittaussuhteiden verkosto aivokudoksissa, hän olisi vielä varovaisempi. Muistojen hävittäminen voi olla todella vaarallista. Sitä paitsi ihmiselle on kehittynyt suojaava tapa eristää sietämättömät muistot häiritsemästä jokapäiväistä elämää. Sen Pierre Janet ja Freud tunnistivat jo 1800-luvun loppupuolella, kun he tutkivat hysteeristä dissosiaatiota.
Ohjelma oli taas kerran esimerkki siitä, että neurotieteen ongelmana eivät ole aivot, vaan psykologia, joka pitää sitkeästi kiinni aistikanavien välityksellä sisään tulevasta informaatiosta, jota aivot käsittelevät. Ainoa ero Aristoteleen analyysiin on, että hän oletti käsittelijäksi sielun. Sen terminologinen vaihtaminen aivoiksi ei kuitenkaan muuta mitään analyysin perusrakenteessa.

9.2.11

Psykologian 2300 vuoden odysseia

Sain kutsun pitämään esitystä Suomen psykologian opiskelijoiden liiton vuosiseminaarissa. Seminaarin yleisteema oli "psykologian harharetket". Pidän kutsua suuressa arvossa. Seminaari kokoaa yhteen toista sataa psykologian opiskelijaa eri puolilta maata, jotka ovat omissa ainejärjestöissään usein aktiivijäseniä. Omistautuminen psykologian kysymyksille vapaa-aikana ilmentää kiinnostuneisuutta, joka ylittää tavanomaisen.
Kuullessani seminaarin yleisteeman, esitykseni otsikko oli välittömästi mielessäni. Akateeminen psykologia on vielä harharetkellään, jonka se aloitti antiikin Kreikassa, erityisesti Aristoteleen psykologiaa koskevissa teoreettisissa perusratkaisuissa.
Viime kevään lääketieteen filosofia symposion jälkeen olen ehtinyt paneutua vähän lisää siihen, mihin alkuperäinen vika paikantuu. Odottamaton sivustatuki tuli Psykologia 2010 -kongressissa, jossa moderniin mielen filosofiaan perehtynyt ruotsalainen kognitiotieteilijä Peter Gärdenfors piti yleisluennon sosiaalisen vuorovaikutuksen ja kielen kehittymisen yhteyksistä. Huomiotani kiinnitti se, että hän näytti puhuvan merkeistä ja viittaussuhteista käyttäen melko sattumanvaraisesti myös kognitiivisen representaation käsitettä. Ilmiö alkoi vaivata minua esityksen myötä niin kovasti, että onnistuin pyytämään puheenvuoron niiden kolmen minuutin aikana, jotka hän jätti yleisökeskustelulle esityksensä päätteeksi. Kysyin, eikö hän tee eroa merkin viittaussuhteen ja  aisti-informaation synteesinä muodostuvan representaation välillä. Gärdenfors vastasi hetken mietittyään, että kysymys on mielenkiintoinen. Hän ei kuitenkaan näe suurta ongelmaa siinä, että niitä voi käyttää synonyymeinä.
Vastaus jäi askarruttamaan. Miten tällainen käsitteellinen sekaannus on voinut syntyä? Onko kyseessä vain Gärdenforsin huolimattomuus, vai kognitiotieteellistä mielen filosofiaa yleisemminkin vaivaava ilmiö?
Vastaus tähän kysymykseen löytyi yllättävästi Hermann Weidemannin artikkelista "War Aristoteles ein Repräsentationalist?" Se johdatti minut kahteen kohtaan Aristoteleen teoksissa. Toinen on Tulkinnasta -teoksen alussa (16.a5-8). Lainaan sen tähän:
"Ääneen puhutut sanat ovat sielullisten vaikutusten symboleja ja kirjoitetut sanat puhuttujen. Kuten kirjaimet eivät ole kaikilla samat, niin eivät äänteetkään ole. Mutta alkuperäiset sielulliset vaikutukset, joiden merkkejä ne ovat, ovat kaikilla samat; ja asiat joiden jäljitelmiä nämä vuorostaan ovat varsinkin samat."
Toinen kohta on Muistamisesta-teoksessa, tai oikeastaan kaksi otetta (450a 27-31 ja 450b 25-27). Lainaan nekin:
"Voidaan kysyä, miten yleensä voidaan muistaa se, mikä ei ole läsnä olevaa, kun vaikutus on läsnä mutta asia on poissa. On nimittäin selvää, että tällaista vaikutusta, joka syntyy aistimuksen välityksellä sielussa … on ajateltava ikään kuin kuvana ja että sanomme sen säilymistä muistamiseksi. Syntyvä liike näet saa aikaan ikään kuin aistimuksen merkin, kuten ne, jotka leimaavat sinettisormuksella."
"… meidän on oletettava, että meissä oleva vaikutelma on jotakin itsessään ja myös jotakin toista koskeva. Siinä mielessä kuin se on itsessään, se on ajattelun kohde tai vaikutelma, mutta siinä mielessä kuin se on toista koskeva, se on tavallaan jäljitelmä ja muistuttaja."

Kun näitä tekstipätkiä tutkii, voi todeta että jo Aristoteleella esiintyy huojuntaa viittaussuhteen ja representaation välillä. Sielulliset vaikutukset ovat Tulkinnasta-teoksen lainauksessa "jäljitelmiä" ja "merkkejä". Muistamisesta-teoksen lainauksissa aistimuksen välityksellä syntyvä vaikutelma on "ikään kuin kuva", joka säilyy muistissa. Seuraavassa lauseessa Aristoteles kuitenkin kutsuu sitä "aistimuksen merkiksi", kuten sinettisormuksen painama jälki sinettivahassa. Tosin tällainen merkki on alkuperäisen vaikutuksen välitön jäljennös. Viimeisessä otteessa Aristoteles tavoittaa merkin käsitteen ytimen, kun hän sanoo, että vaikutelma on jotakin itsessään ja myös jotakin toista koskeva. Sitähän merkit ovat. Merkkimateria voi olla "jotakin itsessään", mutta merkiksi se muuttuu vain, kun se materiaalisessa muodossaan viittaa johonkin itsensä ulkopuoliseen. Viimeisessä lauseessa Aristoteleen huojuminen "jäljitelmän" ja "muistuttajan" välillä on erityisen selkeä. Vaikutelma voi olla sekä representaatio (jäljitelmä) että viittaussuhdetta kantava merkki (muistuttaja).

Gärdenfors ei käyttänyt representaation ja semanttisen merkityksen kantajan käsitteitä huolimattomasti. Hän esitti modernin version käsitteellisestä epäselvyydestä, joka on kiinnittynyt Aristoteleen teksteihin 2300 vuotta ennen häntä. Tästä psykologian odysseia alkaa.

28.9.10

Luonne ja olemus

Silmiini osui Sosiaali- ja terveysalan tietopalvelun uutuusluettelosta kaksi kirjaotsikkoa: Dalseggin ja Weschen "Vapaaksi psykopaatin otteesta" ja  Janne Viljamaan"Pidä puolesi. Irti narsistin hampaista".
Tämänpäiväisellä kurssillani aihe tuli esiin kysymyksenä, mitä psykopatia on. Vastasin, että se on aristoteelisen tiedekäsityksen luomus. Analyysi aloitetaan tekemällä havaintoja ihmisen tavasta suhtautua muihin ja itseensä, hänen tavoistaan toimia moraalisten valintojen suhteen, ja suhteestaan yhteiskunnan normeihin. Esimerkiksi käy Haren Psychopathy Checklist jossa mainitaan mm. seuraavia psykopaatin ominaispiirteitä: pinnallinen charmi, suurellinen kuva itsestä, patologinen valehtelu, katumuksen tai syyllisyyden puuttuminen, pinnallinen tunne-elämä, piitaamattomuus, empatian puute ja kyvyttömyys ottaa vastuuta teoistaan. Nämä sijoittuvat listan faktorianalyysissa luonneulottuvuudelle. Toinen faktori sisältää ilmikäyttäytymisen kuvauksia, kuten loismainen elämäntapa, sukpuolinen holtittomuus, ja impulsiivisuus.
Kun ihmisen toimintatavoista on tehty tällaisia piirretunnistuksia, kokonaisuutta nimitetään psykopatiaksi. Sen avulla sitten voidaan kätevästi selittää ihmisen toimintaa. "Koska hän on psykopaatti, hän on piittaamaton toisten tarpeista ja häikäilemätön." Yleensä kutsumme tällaista selitystä kehäpäätelmäksi. Aristoteelisessa tiedekäsityksessä kyse on kuitenkin "olion olemuksesta". Ne ovat olemuksen määreitä, jotka erottavat olion muista, ja jotka myös määräävät hänen kehitystään, toimintaansa ja sen lopputuloksia. Niin kuin vehnänjyvän olemuksessa on kehittyä tähkää kantavaksi korreksi, psykopaatin olemuksessa on sisään rakentuneena hyväksi käyttävä ja moraaliton suhde lähimmäisiin ja maailmaan.
Tieteellinen psykologia on edelleenkin aristoteelisen maailmankuvan vankilassa, jota jo Hegel arvosteli sattuvasti artikkelissaan "Kuka ajattelee abstraktisti".  Biologia irtautui olemusmääreiden kuvaustavoista evoluutioteorian avulla. Ilmiöiden ymmärtämiseksi oli tarpeen selvittää, miten ne kehittyvät ja muotoutuvat. Evoluutioteoria vaikutti jonkin aikaa myös psykologian ja yhteiskuntatieteiden kysymyksenasetelun tapoihin 1900-luvun alussa, mutta tilastollisen mallinnuksen räjähdysmäinen kasvu käänsi persoonallisuuden tutkimuksen jo 1940-luvulla takaisin aristoteeliseen selityskaavioon. Piirteitä on niin helppoa tuottaa kyselylomakkeiden ja testiosioiden avulla.

9.7.10

Representaatioista ja viittaussuhteista

Ensiksi kommentti systeemiajatteluun. Sen soveltaminen psykologiassa on ollut ongelmallista siksi, että on puuttunut näkemys välittäjästä, joka yhdistää systeemin eri tasot toisiinsa. Silloin käy niin, että voimme puhua yleisesti ihmisestä kolmen systeemisen tason "kokonaisuutena" tai leikkauspisteenä. Nämä tasot kuvastavat aristoteelisen ajattelun dualismeja. Sielullinen, ruumiillinen ja fyysinen tai sosiaalinen ympäristö ovat toisiinsa kytkeytyneitä osajärjestelmiä. Valamon Sielu ja ruumis -seminaarissa mainittu Engelin biopsykososiaalinen malli lienee tunnetuin systeemiajattelun esimerkki. Winnicottkin toteaa, että kehittyvä ihminen on täydellisen riippuvainen fyysis-sosiaalisesta ympäristöstään, mutta hänen työssään se ei jää toteamuksen tasolle. Transitioilmiöiden teoriassa hän pyrki selvittämään, mikä on se välittävä tekijä, joka kytkee nämä "systeemin osat" toisiinsa.
Mieleeni tulee tässä yhteydessä kaksi muutakin nimeä, Ernst Cassirer ja Valentin Voloshinov. Molemmat ovat 1920-luvulla ehdottaneet merkkiä sielullisten ilmiöiden perusosaksi. Mead ja Winnicott kuuluvat myös tähän joukkoon.
Cassirer on kiinnostava sen vuoksi, että hän ehdottaa merkkiä teoksensa Philosophy of symbolic forms ensimmäisessä osassa psykologian ja kulttuuritieteiden perustavaksi analyysin  yksiköksi. Teoksen alkuosassa on niin huikea oivallus, että en voi olla lainaamatta sitä: "Jos voimme löytää välineen, jonka kautta kaikkien kulttuurielämän eri haarojen muodostumat välittyvät toteutuakseen, ja joka siitä huolimatta säilyttää erityisen luonteensa, silloin olemme löytäneet välittävän lenkin tutkimukselle, joka tulee toteuttamaan kulttuurimuotojen kokonaisuudelle sen, minkä transsendentaalinen analyysi on tehnyt puhtaalle järjelle. Seuraava kysymyksemme onkin, sisältyyko kulttuurielämän eri aloille sellainen välittävä alue tai funktio, ja jos näin on, ilmentääkö tuo funktio joitakin piirteitä, joiden avulla se voidaan tunnistaa ja kuvata?" (Cassirer, 1923/1955, s. 84)
Ja sitten: "Sillä merkki ei ole vain jonkinlainen ajatuksen (idea) vaippa, vaan sen välttämätön ja olennainen elin. Se ei vain palvele annetun ja lopullisen ajatussisällön ilmaisemista, vaan se on väline, jonka avulla tuo sisältö kehittyy ja määrittyy " (s. 86)
Valentin Voloshinovin oletetaan saaneen vaikutteita Cassirerin ajattelusta. Tässä on kohta, jossa yhtäpitävyys on ilmeinen. Heidän tiensä eroavat kuitenkin pian. Voloshinov kehittelee merkin käsitettä materialistiseen ja dialogiseen suuntaan. Cassirer jää lopulta Immanuel Kantin vangiksi. Ja Kantin takaa häämöttää Aristoteleen haamu.
Voloshinovin ja Cassirerin eron voi tiivistää kysymykseen, ilmentääkö merkki viittaussuhdetta vai representaatiota. Voloshinovin mielestä merkki on jokin aineellisen maailman ilmiö tai esine, joka viittaa itsensä ulkopuoliseen kohteeseen. Sirppi ja vasara ovat työvälineitä, mutta Neuvostoliiton tunnuksena ne saavat merkkitehtävän viitatessaan työläisten ja talonpoikien liittoon. Merkki saa viittaussuhteensa siinä prosessissa, jossa se asetetaan. Tässä on kaiken ydin. Jaetut merkit syntyvät kollektiivisessa asettamistapahtumassa. Kieli ja sosiaaliset symbolit syntyvät näin. Asettuessaan tutkimaan luonnonilmiöitä ihminen oppii hahmottamaan luonnon sisäisiä viittaussuhteita, joita hän voi kuvata esimerkiksi matemaattisilla symboleilla. Merkkiteorian näkökulmasta kausaliteetti on viittaussuhteen erityinen muoto, jossa edeltävä syy on sitä seuraavan ilmiön välitön merkki, ja toisin päin. Ei savua ilman tulta. On paljon merkkejä, jotka ovat ihmisille yksityisiä. Niiden asettamiseen ei kukaan muu ole ollut välittömästi osallisena. Itselle tehty muistisääntö ei kommunikoi sisältöään muille. Unet ovat mielenkiintoisia semioottisia ilmiöitä, joissa yksityiset ja jaetut merkit kietoutuvat toisiinsa ja synnyttävät sen ihmeellisen puolitodellisen maailman, joka nukkuessa meille avautuu.
Voisin jatkaa tätä merkkien syntytapahtuman eri variaatioiden kuvaamista pitkään, mutta välillä on palattava Cassireriin. Hän lähtee kehittelemään merkkinäkemystään representaation käsitteen varaan.
Siitä seuraa  ongelmia. Niiden lähempi tarkastelu vaatii oman lukunsa, mutta pari asiaa otan tähän loppuun. Representaation käsite rakentuu Kantin näkemykseen, jonka mukaan tapahtumien jäsentyminen ajan ja paikan kokonaisuuksina on ihmisen tietoisuuden rakenteellinen ominaisuus. Kaikki kokemus jäsentyy aprioristen periaatteiden varassa, jota jo Aristoteleen muotoilemat kategoriat kuvaavat. Kant ei oikeastaan tehnyt muuta kuin siirsi ne tietoisuuden perusmääreiksi. Kant joutuu sitten ratkomaan samaa ongelmaa kuin Aristoteles. Miten yleinen ja yksittäinen ovat suhteessa toisiinsa? Miten tietoisuuden kategoriaalinen rakenne käsittelee jatkuvasti vaihtelevaa ja eriytynyttä aistitietoa, joka kuvastaa yksittäistapauksia ja -tapahtumia? Siihen tarvitaan välittävä käsite, joka kytkee järjen yleiset käsittämisen periaatteet jäsentymättömään aistitietoon. Se on skeema, joka organisoi aistimukset representaatioiksi. Kognitiotieteet ja kognitiivinen psykologia nojautuvat tähän Kantin tietoisuuskäsitykseen tänäkin päivänä. Merkkikäsitteen kannalta se on varsin ongelmallinen. Cassirerin tarkastelussa käy niin, että merkit ovat vapaan "ihmishengen" tuotoksia, joiden avulla kokemukset kiinnitetään johonkin symboliseen muotoon. Merkkien syntytapahtuma palautetaan tietoisuuden kantilaisiin toimintaperiaatteisiin, ja viime kädessä niistä tulee silloin "ajatuksen vaippoja". Cassirer kadottaa Kantin jalanjälkiä seuratessaan oman teesinsä radikaalin sisällön. Siitä seuraa myös, että hänen huikea visionsa psykologiaa ja kulttuuritieteitä yhdistävästä analyysin yksiköstä on jäänyt uinumaan Philosophie der symbolischen Formen -teoksen johdanto-osaan kuin prinsessa Ruususen unta.

16.6.10

Winnicott 2

Sinna Autio mainitsee kommentissaan Francoise Dolton, joka "on todennut, että niin kauan kuin vauvalla ei ole käsitteellistä kieltä, hänen kehonsa on hänen kielensä. Näin ollen esimerkiksi 'nyrkki-suussa'-tyyppiset toiminnot ovat vauvan kieltä, merkkejä joihin aikuinen vastaa antamalla niille siten merkityksen."
Palautan tämän esimerkin taas Winnicott-luentaani. Hän aloittaa transitionaalisia objekteja ja ilmiöitä koskevan artikkelinsa korostamalla vauvan kehityskaarta "nyrkistä suussa teddykarhuun", kuten edellisessä blogissa kirjoitin. Mitä tässä kehityksessä tapahtuu? "Nyrkki suuhun" on toimintaa, joka tuottaa vauvalle itselleen havaintoja ja tuntemuksia. Tämä on Aution ensimmäisessä kommentissaan siteeraaman Timo Järvilehdon kanta. Ei tosiaan ole mitään tieteellistä perustaa, miksi psykologisen analyysin pitäisi alkaa aistimuksista tai hahmottaa jonkinlaisen refleksikaaren mallin mukaan. John Dewey kirjoitti tästä poleemisen artikkelin jo 1800-luvun lopulla, mutta psykologian valtavirta säilytti aristoteelisen perustansa ja unohti koko jutun.
Aikuiselle "nyrkki suuhun" on kuitenkin vauvan ilmaisu; juuri tuota Dolton kuvaamaa kieltä, joka aikuisen mielessä (toivottavasti) viittaa johonkin. Winnicottin kantava ajatus on, että vanhemmuus on sensitiivistä ja luotettavaa vastaamista vauvan ilmaisuun. Vanhemman kyky vastata toimillaan siihen mihin vauva eleillään viittaa on vauvan elossa säilymisen edellytys. Aikuiselle vauva on "toinen". Vauvalle aikuinen ei vielä ole sitä, eikä muukaan maailma. Winnicott sanoo, että imiessään rintaa vauva on rinta ja rinta on vauva. Yhteys on vielä välittymätön. Kun vastasyntynyt antaa katseen kulkea seinän ja katon rajaviivaa, hän ei ole subjekti joka tekee havaintoja maailman rakenteesta. Vauva on tuolloin välittömässä yhteydessä rajaviivaan, jos mukaillaan Winnicottin ajattelua. Emme pääse kurkistamaan vauvan fenomenaaliseen maailmaan, joten tämä väite on spekulatiivinen. Välittömän yhteyden postulaatti antaa meille kuitenkin mahdollisuuden esittää kysymys, milloin ja millä tavalla yhteys muuttuu välittyneeksi. Milloin vauva saa kiinni siitä, että asioilla ja tapahtumilla on viittaussuhteita? Kokeelliset vauvatutkimukset ovat valottaneet tätä monin tavoin. Ilmiöt kuitenkin hämärtyvät, kun ne sijoitetaan aivojen peilisoluteorian tai kognitiivisten representaatioteorioiden kontekstiin. 1980-luvun tutkimuksissa havaittiin, että vauvat oppivat ennakoimaan syöttämiseen liittyviä toimintaseuraantoja jo muutaman viikon kuluessa. Osa viittaussuhteista on siis sitä, että tapahtumilla on ajallisia kytkentöjä, ja vauva oppii tunnistamaan ne. Mutta milloin hoitava aikuinen eriytyy toiseksi? Winnicott antaa väljän aikataulun 2-5 kuukautta. Tutkiessaan siirtymää nyrkistä suussa teddykarhuun hän on tullut kuvanneeksi myös tätä toiseuden eriytymistä. Siitä enemmän jatkossa.

11.6.10

Sielu ja ruumis 2: Winnicott

Donald Woods Winnicottia eivät monet nykyään tunne. Nekin jotka hänestä tietävät, eivät ehkä ajattele, että häntä voi pitää yhtenä psykologian kolmesta klassikosta, jotka yrittivät murtaa sielun ja ruumiin dualismin. Kaksi muuta ovat George Herbert Mead ja Lev Vygotsky.
Winnicottin ratkaisu oli hahmottaa sisäisen ja ulkoisen eriytyminen kehityksen tulokseksi. Sielu on käsite, joka syhtyy tietoisen itsereflektion tuloksena. Ennen kuin ihminen pääsee tilaan, jossa hän kokee minänsä asuvan jossakin ruumiin sisäpuolella ja maailman olevan sen ulkopoulella, on tapahtunut paljon. Alussa vauva on kokemuksessaan osallinen siitä maailmasta jossa hän elää, ja jonka huolenpidosta hän on täysin riippuvainen selvitäkseen hengissä. Winnicottin sana "merged in" tulkitaan usein kokemukselliseksi sulautumiseksi. LÄhestymme sen merkitystä sielun subjektiivisuuden näkökulmasta. Silloin sulautuminen näyttää vauvan kyvyttömyydeltä erottaa ulkonen ja sisäinen toisistaan. Winnicott pitää tätäkin yhtenä varhaisen kehityksen mahdollisena tuloksena, ei lähtökohtana. Jos luemme Winnicottia dualistisen sielu-ruumis tai sisäinen-ulkoinen ajattelutavan kautta, ei tavoita hänen radikaalia tapaansa asettua sielun ulkopuolelle, jotta voisi ymmärtää sen kehittymistä.
Winnicott aloittaa sielullisten ilmiöiden kehittymisen tutkimisen vauvan toiminnasta, ei aistimisesta, kuten akateeminen psykologia on tehnyt Aristoteleen päivistä alkaen. Häntä kiinnostaa vauvan kehityksen kaari vastasyntyneen "nyrkki suussa" -toiminnoista esineillä leikkimiseen, mikä alkaa ilmetä muutaman kuukauden iässä. Aistitoiminnat ovat erottamaton osa toimintoja, joiden avulla vauva on yhteydessä omaan ruumiiseensa ja häntä ympäröivään maailmaan. Aikuinen on auttavilla toimillaan erottamaton osa tätä perusyhteyttä. Sisäisen ja ulkoisen tai minän ja maailman erottuminen tapahtuu vähitellen tämän toiminnallisen perusyhteyden sisällä. Siinä on sielun synty.

27.5.10

Sielu ja ruumis 1

Kolme vuotta sitten sain käsiini suomalaisen filosofiryhmän toimittamasta kirjasarjasta tietoisuuden filosofian historiaa koskevan niteen. Se saattoi minut tutkimusmatkalle sielun käsitteeseen.
Empiiristä psykologiaa ovat koko sen 150-vuotisen historiansa ajan vaivanneet dualismit sisäisen ja ulkoisen sekä sielun ja ruumiin välillä. Ne kietoutuvat toisiinsa ja psykologia on horjahdellut niiden välissä edestakaisin. Välistä sisäinen on kielletty kokonaan kuten behaviorismissa. Sitten se pujahtaa takaisin Immanuel Kantin idealismia muistuttavassa asussa kognitiivisen käänteen myötä. Ruumiiseen sitä ei saada vieläkään kunnolla kytkettyä. Kun nykyinen aivotutkimus yrittää tehdä sen, tuloksena on behaviorismia muistuttava reduktio. Sielulliset ilmiöt eivät nyt palaudu käyttäytymiseen, vaan aivoprosesseihin. Niin aivoista on tullut toimintojemme todellinen subjekti. Aivot ajattelevat, tuntevat, muistavat, havaitsevat ja suunnittelevat toimintojamme. Kun Enqvist sanoo, että konehuoneessa ei ole ketään, hän erehtyy. Siellä ovat nyt Aivot. Jos tälle sanalle annetaan kaikki sielullisten toimintojen ominaispiirteet, on vain vaihdettu termiä. Ei ole selitetty mitään. Jos olemme tyytyväisiä tähän nimenvaihdokseen, niin mikäpä siinä.

Sielun ongelmaa voi kuitenkin lähteä etsimään sieltä, missä se syntyi, antiikin Kreikkaan. Kun kaupunkivaltion vapaa, aikuinen mies ryhtyy kysymään, millä tavalla hän on olemassa ja miten hän on suhteessa maailmaan, lähtökohdaksi asettuu aivan ilmeisenä se, että maailma ilmenee hänelle aistien välittämänä. Olen olemassa havaitsevana, haluavana, tuntevana ja ajattelevana olentona. Voin havainnoida itseni ulkopuolista maailmaa, mutta myös ruumiillisia toimintojani ja jopa sielullisia toimintojani. Tällaisen itsereflektion tuloksena syntyy käsitys sielusta jonakin ihmisen sisällä olevana ilmiökenttänä.

Aristoteles paalutti omana aikanaan esiintyviä ja opettajansa Platonin muotoilemia sielukäsityksiä loogisesti rakentuvan metafysiikkansa pohjalle. Hän teki sen niin vastaansanomattomasti, että akateeminen pskologia edelleenkin nojaa tähän perustukseen. Psykologinen analyysi on luonteva alkaa aistitoiminnoista. Sitten yritetään selvittää, miten erillisten aistien välittämä informaatio jäsentyy havaintohahmoiksi, miten havaintohahmot taltioituvat muistimoduuleiksi, miten ongelmia ratkaisevat ajatteluprosessit käyttävät aistitietoa ja muistiin taltioituja representaatioita, ja miten kaikki lopulta purkautuu toiminnaksi.

Kirjassaan Sielusta Aristoteles sanoi suunnilleen nämä samat asiat. Hän havaitsi myös ne paradoksit, jotka tällainen aistiperäinen sielunkäsitys synnyttää. Ensimmäinen on, miten ulkoinen maailma vaikuttaa aisteihin? Nähdessään punaista silmä ei värjäydy punaiseksi. Miten ulkoinen esine muuntuu aistimukseksi? Toinen on se, että aistimisesta tekoihin ulottuva kaari ei luontevasti sisällä tunteiden ja halujen osuutta. Ne ilmenevät rationaalista ajattelua ja ongelmien ratkaisua häiritsevinä ilmiöinä, jotka sieluparka on saanut vaivoikseen.
Kolmas kysymys on sielun suhde ruumiiseen. Moderni kognitiivinen neurotiede ei tässäkään ole edennyt kauaksi alkukodistaan. Aristoteleskin piti sielun ruumiillisena elimenä aivoja. Tästä sitten seurasi visainen ongelma, eikö sielulla olekaan omaa olemustaan. Sielun määreiden erittely osoitti että ne eivät tyhjene ruumiillisten olioiden määreisiin.

Sielun erottuminen ruumiista oli Aristoteleellekin hankala asia, ja synnytti vuosituhantisen body-mind -ongelman tietoisuuden filosofiaan. Jos sielulla on oma olemuksensa, miten se lopulta suhteutuu ruumiiseen, joka on sielun aineellien asumus? Aristoteles muokkasi opettajansa sielun kolmijaon oppia erottamalla järjen ns. eläinsielusta, johon kuuluivat sielun aistivat ja haluavat osat. Jälkimmäiset tuottavat aineiston, jota järki käsittelee. Ilman niitä järjellä ei ole mitään, mihin kohdistua. Järki ei kuitenkaan rajoittunut ruumiiseen, ja sen vuoksi sitä voitiin pitää sielun kuolemattomana osana, kun taas sielun eläimelliset osat tuhoutuvat ruumiin mukana.

Sielua ja sen kuolemattomuutta voidaan siis pitää kreikkalaisena innovaationa, joka syntyi ihmisen tietoisen itsehavainnoinnin välittömänä tuotteena.